Ministeri Jari Lindström kertoi Helsingin Sanomissa 30.4.2017, kuinka hän meni yöllä alkaneen sietämättömän päänsäryn vuoksi lääkärille. Kun särky ei lääkkeillä hellittänyt, hänet lähetettiin Meilahden sairaalaan, missä mitattiin verenpaine 211/113 mmHg. Ehkäpä Lindström oli unohtanut, että jo ensimmäinen lääkäri mittasi hänen verenpaineensa tai toimittaja ei kirjoittanut sitä juttuunsa. Vai mitattiinko akuutista päänsärystä kärsivän potilaan verenpaine todellakin vasta erikoissairaanhoidossa?
Vaikea tapaus -palstalla Mediuutisissa (28.4.2017) yleislääkäri Matti Kinnula kertoi nähneensä turvonneet näköhermon nystyt päänsärkypotilaan silmänpohjissa. Kohonneen aivopaineen syyksi paljastui jatkotutkimuksissa aivokalvokasvain. Potilas oli kärsinyt päänsäryistä puolen vuoden ajan ja käynyt useilla lääkäreillä, joitakin päiviä aikaisemmin keskussairaalan kirurgian poliklinikassa. Ehkäpä näköhermojen nystyt olivat lopulta turvonneet muutamassa päivässä – vai oliko Kinnula ensimmäinen lääkäri, joka katsoi päänsärkypotilaan silmänpohjiin?
Yhdysvaltalaisessa kyselytutkimuksessa pyydettiin lääkäreitä lähettämään tietoja potilaan kliinisessä tutkimuksessa sattuneista erehdyksistä (1). Kahdessa kolmasosassa tapauksista virhe oli se, että potilasta ei ollut tutkittu lainkaan. Oikea löydös oli havaittu mutta tulkittu väärin 14 prosentissa tapauksista, ja 11 prosentissa tapauksista merkittävää löydöstä ei ollut havaittu tai sitä ei ollut lainkaan etsitty.
Kolmessa tapauksessa neljästä kliinisen tutkimuksen puutteellisuus johti diagnoosin viivästymiseen tai siihen, ettei potilaan vaivaa diagnosoitu ollenkaan. Potilaita jäi ilman hoitoa tai hoito viivästyi, tehtiin vääriä diagnooseja, altistettiin potilaita tarpeettomasti säteilylle, annettiin tarpeettomia hoitoja, joista saattoi seurata komplikaatioita, ja väärin valitut tutkimukset aiheuttivat turhia kustannuksia.
Useimmin havaitsematta oli jäänyt vatsassa tuntuva poikkeavuus, diagnostinen ihomuutos, neurologinen löydös tai sydämen sivuääni. Ratkaiseva löydös oli monesti jäänyt havaitsematta usealtakin lääkäriltä, mutta yleensä virhe havaittiin viiden päivän kuluessa.
Myös potilaat ymmärtävät kliinisen tutkimisen arvon. Potilaiden vastaanottokäyntiin kohdistuvia odotuksia selvittäneiden tutkimusten mukaan yleinen pettymyksen aihe on se, etteivät potilaat koe tulevansa riittävästi tutkituiksi tai heitä ei tutkita lainkaan (2,3). Kaliforniassa tehdyssä laadullisessa tutkimuksessa usea haastateltu sisätautilääkärin potilas valitti, ettei lääkäri ollut edes koskenut häneen (2).
Varsinaisen lääketieteellisen merkityksensä lisäksi potilaan tutkiminen välittää potilaalle tunteen, että lääkäri on kiinnostunut hänen terveydentilastaan ja uskoo, että hänen terveyshuolensa on aiheellinen. Huolellisesti tutkittu potilas luottaa lääkäriinsä enemmän ja hakeutuu harvemmin uusintakäynneille kuin puutteelliseen tutkimiseen pettynyt potilas (2,3).
Pertti Mustajoki, Risto Pelkonen ja Timo Sane kirjoittivat Potilaan tutkiminen -kirjan esipuheessa v. 1994: ”Vaikka lääketieteen kehittymisen myötä koneellisista tutkimuksista ja laboratoriokokeista on tullut olennainen osa tautien tunnistusta, potilaiden hoidon suunnittelua ja hoitotulosten arviointia, niin taudin oikeille jäljille päästään nykyäänkin vain lääkärin perinteisillä tutkimustavoilla eli potilasta kuuntelemalla, katselemalla ja käsin koettelemalla” (4).
Kenenkään potilaan ei pitäisi joutua kyselemään vinkkejä lääkäristä, joka tutkisi kunnolla – sen pitää olla itsestään selvää.
kirjoittaja:
Pertti Saloheimo
lääketieteellinen päätoimittaja
Julkaistu pääkirjoituksena Lääkärilehdessä 20/2017.
Kirjallisuutta:
1. Verghese A, Charlton B, Kassirer JP, Ramsey M, Ioannidis JPA. Inadequacies of physical examination as a cause of medical errors and adverse events: a collection of vignettes. Am J Med 2015;128:1322–4.
2. Kravitz RL, Callahan EJ. Patients’ perception of omitted examinations and tests. J Gen Intern Med 2000;15:38–45.
3. Bell RA, Kravitz RL, Thom D, Krupat E, Azari R. Unmet expectations of care and the patient-physician relationship. J Gen Intern Med 2002;17:817–24.
4. Mustajoki P, Pelkonen R, Sane T, toim. Potilaan tutkiminen. Vammala: Duodecim 1994.
