Eräs viisas neurokirurgi sanoi minulle tänään töissä, että on hyvä pysyä nöyränä, koska et koskaan tiedä milloin kohtalo lyö sinua lujaa vasten kasvoja. Se tapahtuu juuri silloin kuin, kun sitä vähiten odotat.
Puhelu ja sanat, jotka eivät unohdu koskaan. Kipu, suru, epätoivo ja pahin pelko, joka käy yhtäkkiä toteen. Siihen hetkeen asti on vielä voinut roikkua toivon rippeissä ja sitten jäljellä on vain loputon tyhjyys. Kuinka usein olenkaan ollut lääkärin roolissa kertomassa vanhemmille suru-uutista ja kuinka usein olen silloin toivonutkaan voivani kertoa heille jotain, mikä antaa toivoa tulevasta. Yhtäkkiä olemme pisteessä, missä ei ole enää toivoa tulevasta ja kaikki sanat menettävät merkityksensä. Elämä katkeaa, ja kaikki on hetkessä ohi. Aikaa ei saa käännettyä taaksepäin.
On niin helppoo olla onnellinen -laulaa Olavi Uusivirta
On varmasti helppoa olla onnellinen, mutta osaammeko arvostaa sitä todellista onnea, mikä meillä jokapäiväisessä elämässämme on ja mistä se koostuu. Onko mikään tärkeämpää äidille, kuin se, että oma lapsi saa elää onnellisena elämänsä itseään toteuttaen. Todellinen onni koostuu ystävistä, rakkaista ja sopusoinnusta oman elämänsä kanssa.
Kuinka selvitä surusta, kun jopa hengittäminen tekee kipeää. Kun jokainen hetki on taistelua vihan tunteiden kanssa siitä, kuinka epäreilu tämä maailma on. Elämässä on paljon hyvää ja ihania asioita, mutta reilua se ei ole koskaan. Vaikeinta on katsoa vierestä, kuinka arki jatkuu ympärillä normaalina ja oma ja läheisten elämä on pirstaleina.
Kävellessäni tyhjän asunnon läpi, joka vielä hetki sitten oli nuoren isän ja tyttären koti, täynnä leluja ja pyykkiä kuivumassa, on omassa mielessäni vain suuri tyhjyys ja epäusko. Mikään oppimani lääketieteellinen tosiasia, ammattini myötä saatu oppi ei auta, eikä anna turvaa tässä tilanteessa. Päinvastoin koen pettymystä omaa alaani ja ammattiani kohtaan. Minä en voinut pelastaa omaa lastani. Jos en pysty siihen, niin mihin minä yleensä pystyn.
Samaa kipua ja tuskaa käyvät läheiset ja ystävät ympärillä. Jokaisella on tunne, että olisi pitänyt olla saatavilla ja apuna. Olisiko ollut mahdollisuus auttaa ja hälyttää apua. Tosiasia on, että emme voi elää sekunti sekunnilta rakkaitamme vahtien ja kaikelta pahalta suojellen. Syyllisyyden taakka on valtava, vaikkakin turha. Näin sanon muille, vaikka sisälläni kannan samaa taakkaa.
Minulla olisi ollut niin paljon sanottavaa vielä pojalleni. On niin paljon asioita, joita olisin toivonut hänen saavan mahdollisuuden kokea elämässään. Liian nuori kuolemaan. Ainoa lohdutus on, että hän oli onnellinen pienen tytön isä ja täynnä tulevaisuuden suunnitelmia ja hän varmasti tiesi olevansa rakastettu.
Meillä on perhe, jossa on paljon surua, mutta vielä enemmän rakkautta. Meillä on ystäviä, jotka eivät hylkää, vaan kannattelevat. Uskon, että jonain päivänä kipu muuttaa muotoaan suruksi. Lapsenlapsessa, veljissä ja siskoissa näemme elämän jatkumisen ja tiedän, että yhdessä meillä on mahdollisuus selvitä tästä.
On paljon ihmisiä, joilla ei ole perhettä tukemassa tai heiltä puuttuvat aidot ystävyyssuhteet. Se, että itse käy läpi kipeitä ja vaikeita asioita, antaa mahdollisuuden auttaa ja tukea lapsensa tai läheisensä menettänyttä ihmistä selviämään surun läpi. Vertaistuki ei tuo menetettyä lasta takaisin, mutta se lohduttaa ja auttaa ponnistelemaan eteen päin. Jostain olisi vain ammennettava se voima ja uskallus hakea apua.
Sari Hannukainen
Kirjoittaja on yksityissairaalassa työskentelevä anestesiologian ja tehohoidon erikoislääkäri.
