Työssään lääkäri tapaa monenlaisia ihmisiä. Potilaat suhtautuvat hyvin eri tavoin lääkärin työpanokseen. Diagnoosin selvittyä jotkut kuuntelevat tarkoin ja noudattavat lääkitystä, ohjeita ja suosituksia, toiset kulkevat omia teitään aika lailla lääkärin puheista piittaamatta. Jotkut poimivat itselleen lääkärin toteamuksista ne asiat, jotka sopivat ja jättävät muun vähemmälle.
Lääkäri on tyytyväinen, jos potilas ja lääkäri puhuvat samaa kieltä ja kohtaavat toisensa samoilla aalloilla. Ihanteellista on, jos potilas kohtaa lääkärissä henkilön, jonka asiantuntemus ja asenne auttavat häntä selviytymään sairaudestaan. Ihanteellinen potilas-lääkärisuhde on molemmin puolin kuunteleva, tasavertainen, ymmärtäväinen ja hyväntahtoinen.
Lääkäri käyttää työssään omaa osaamistaan, omaa persoonaansa, kokemustaan ja aistejaan. Nämä ovat keskeisiä työkaluja diagnostiikassa ja potilaan ohjaamisessa terveyttä kohti. Tärkeitä ovat myös laboratoriotutkimukset ja kuvaukset sekä kajoavat toimenpiteet, kuten koepalat ja tähystykset. Myös seuranta on tärkeä diagnostinen keino – joskus sairauden luonne selviää vasta kuukausien tai jopa vuosien päästä. Tätä nopealiikkeisen nykyihmisen on usein vaikea sulattaa.
Potilas näkee asian usein toisin. Potilaalle hyvin tärkeitä ovat laboratoriotulokset. Niissä on voimaa – nehän ovat numeroita. Numerot tehoavat ja tenhoavat: Niistä saadaan selkä arvo joka on joko ”normaali” tai ei. Laboratorioarvojen lisäksi valveutunut kansalainen hyödyntää omamittauksia – verenpainetta, sokeria ja vaikkapa raskaustestejä sekä yhä kasvavaa urheiluelektroniikan tarjontaa suoraan rannetietokoneeseen. Helposti päätelmäksi muodostuu, että jos joku mittatulos poikkeaa ”normaalista” tulos on ”epänormaali” eli potilas on sairas, muussa tapauksessa hän on terve. Ja juuri tässä mennään pahasti vikaan.
Sairaus on paljon muuta kuin poikkeava syke, verensokeri, verenpaine tai hemoglobiiniarvo. Vaikka nuo kaikki olisivat ”normaaleja”, potilas voi olla vaikka kuinka sairas ja päinvastoin: vaikka ne olisivat pielessä, potilas voi olla terve. Kun tehdään riittävän monta tutkimusta, on joku arvo aina vähän pielessä. Tämä on tilastollinen välttämättömyys. Monet sairaudet ovat kokonaisvaltaisia – on huonoa oloa, pahoinvointia, kolotusta, vatsavaivaa. Jos vaikkapa huonovointisuudelle olisikin jokin mittausmenetelmä ja sille numeroarvot! Silloin diagnostiikka olisi tosi helppoa. Mutta huonovointisuus ei johdu yhdestä asiasta. Se ei johtuu verenpaineesta tai sokerista tai hemoglobiinista tai senkasta. Huonovointisuus ja monet muutkin oireet johtuvat monista asioista. Joskus taustalta löytyy lääketieteen oppikirjoista tuttu sairaus, joskus ei.
Joskus tilanne on tosin helppo. Jos kilpirauhasarvo on selvästi pielessä ja oireet ovat sopivat, on sekä potilaan että lääkärin helppo todeta, että kyseessä on kilpirauhasen toimintahäiriö, joka todennäköisesti aiheuttaa oireita. Nämä tilanteet ovat harvinaisia ja yleensä tarvitaan paljon erilaisia tutkimuksia ennen kuin diagnoosi selviää, eikä se tunnetusti aina selviä sittenkään.
Lääkärin kohtaamista potilaista omanlaisensa muodostavat ne, jotka tulkitsevat omia oireitaan yhden tai muutaman laboratorioarvon perusteella, esim. hemoglobiinin tai senkan perusteella. Suosituksi on myös tullut oireiden selittäminen kotiverenpainemittaustuloksen avulla. Ja veikkaanpa, että muotiin tuleva urheiluelektroniikka lisää tällaisen omadiagnostiikan suosiota. Lääkärin tehtävänä on muistuttaa, että yhden tai muutaman laboratoriotutkimuksen ”normaaliarvo” ei takaa terveyttä, eivätkä arvoista poikkeamiset merkitse sairautta. Ihminen on onneksi paljon monimutkaisempi olio.
Robert Paul
Kirjoittaja on turkulainen dosentti ja sisätautien erikoislääkäri.
