Eräänä aamuna leikkaussaliin kärrättiin sataa ikävuotta hipova, Alzheimerin tautia sairastava vanhainkodin vuodepotilas. Vanhukselle oli määrä tehdä pitkähkö leikkaus epämääräisen patin histologian varmistamiseksi ja tarvittaessa tuumorin poistamiseksi. Kyllä oli koko leikkaustiimillä ihmettelemistä, kun kauttaaltaan turvoksissa oleva, niveliltään liikkumattomuuttaan jäykistynyt, yhdellä sanalla vastaileva mummo kammettiin neljän ihmisen voimin leikkaustasolle. Potilaan nukahdettua ihmettelin potilasvalintaa suureen ääneen: kuka tästä touhusta oikein hyötyy?
Ei kukaan, rohkenen väittää. Edellä mainittu tapaus on arkipäivää leikkausosastoilla ja varmasti myös monessa muussa yksikössä. Väestön ikääntyessä ponnistelemme yhä suurempien haasteiden edessä. Kaikkia emme yksinkertaisesti voi hoitaa, vaikkei ikä ainoastaan voikaan toimia hoitamatta jättämisen perusteena. Hoidon rajattavuuteen on otettava tiukemmin kantaa; se on meidän kaikkien vastuu erikoisalasta riippumatta. Jokaisen yksilön kohdalla olisi syytä käydä mielessään ajatuskulku, onko suunnittelemastani hoidosta potilaalle hyötyä, ja tehdä hoitopäätös sen mukaisesti.
Hoitamatta jättämispäätös on haaste niin lääkärille kuin potilaalle ja omaisillekin. Asiat ovat harvoin täysin yksiselitteisiä. Minulla on työuraa vielä varsin lyhyesti takana, enkä voi hauraalla tietämykselläni ladella ohjeita ja totuuksia oikeista käyttäytymismalleista. Omien kokemuksieni perusteella osaan kuitenkin sanoa, että rehellisyys on lääkärin tärkeimpiä ominaisuuksia. Pääsääntöisesti potilas haluaa kuulla totuuden, eikä liiallisen toivon herättäminen palvele ketään. Potilaalle ja omaisille on myös annettava aikaa. Kiireiseltä tuntuva hetki kesken hektisen työpäivän on potilaalle ainutlaatuinen ja läsnäolo kallisarvoista.
Vaikkei iän sallita olevan peruste hoitopäätöksiä tehdessä, on kuolemasta puhuminen helpompaa elämän luonnollisen rajallisuuden lähestyessä. Nuoren ihmisen parantumaton sairaus on vaikeampi pala purtavaksi. ”En halua vielä kuolla!”, sanoi kolmekymppinen miespotilas minulle hätääntyneenä. Olin juuri joutunut kertomaan hänelle, ettei suunniteltua leikkausta voitukaan tehdä. Vatsa oli tyydytty avaamisen jälkeen ainoastaan sulkemaan; syöpä oli roihahtanut operatiiviselle hoidolle ylivoimaisiin mittoihin. En osannut sanoa mitään. Minun teki mieleni juosta karkuun, ja sysätä vastuu vaikeasta asiasta jollekin toiselle. Tähän kohtaamiseen minua ei ollut koulunpenkissä valmistettu millään tavalla.
”Kuolemasta puhumista ei opeteta lääkärikoulussa”, todettiin keväällä ilmestyneessä Lääkärilehden kirjoituksessa. Ei opeteta ei, ja vaikean keskustelun joutuu jokainen varmasti opettelemaan kantapään kautta. Kertaus lienee opintojen äiti tässäkin asiassa, ja oikeiden sanojen valitseminen onnistunee harjoittelun myötä vähitellen paremmin ja paremmin. Opintie on kuitenkin valitettavan kivinen, sillä raskaisiin asioihin kukaan ei totu, ainakaan helposti.
Anestesia harvoin tappaa potilasta, ja selvisimme ehjin nahoin kirjoitukseni alussa kertomastani urakasta, sekä minä että potilas. Vanhuksen pitkän tähtäimen toipumisresurssit ovat luonnollisesti iän ja sairauksien karttuessa rajalliset. Potilaan omaa tahtoa oli psyykkisen ja fyysisen toimintakyvyn vajauksen vuoksi leikkausta edeltävästi mahdotonta enää selvittää, siksi päätös hoidosta jäi hoitavan lääkärin ja omaisten harteille. En tiedä, kuinka mummon lopulta kävi, mutta tavoiteltu diagnoosi ainakin saatiin. Kokonaan eri tarina onkin se, että mitä diagnoosilla lopulta kukaan teki. Mummo lunasti paikkansa kalliin hötkyilyn päätteeksi ainakin syöpärekisteristä.
Pauliina Paananen
Kirjoittaja on turkulainen anestesiologiaan erikoistuva lääkäri.
