Jos joku olisi sanonut minulle reilut kolme vuotta sitten, että elämäni suurimpia iloja tulee olemaan pikkuruinen tyttö ja että minusta tulee mummi, en olisi varmaan uskonut häntä. Minulle mummi merkitsi tähän asti leppoisaa ja pullantuoksuista vanhusta ja en mitenkään osannut itseäni tähän rooliin asettaa. Se ei ainoastaan johtunut siitä, että pullantuoksua osaan loihtia vain lämmittämällä pakastepullia, vaan en muutenkaan kokenut olevani isoäitityyppiä, saatikka että olisin ajatellut ikäni puolesta olevani mummiainesta. Minähän olin omasta mielestäni lähinnä sporttinen uranainen. Ilmeistä on, että mummiaines periytyy. Oma äitini on nuorekas ja urheilullinen ja jokaiselle lapsenlapselleen ja nyt lapsenlapsenlapselleen kovin rakas.
On uskomatonta huomata, kuinka erilaista on elämä lapsenlapsen kanssa, kuin se oli omien lapsieni kanssa. Muistan uuvuttavat hetket naama punaisena karjuvaa kääröä hyssytellessäni suvun naisten antaessa lukuisia ohjeita vauvan hoitoon: saakohan tuo lapsi riittävästi maitoa, onko ilmavaivoja, liikaa maitoa, vaihda vaippa ja tee sitä ja tätä. Lähes purskahdin itkuun itsekin. Nyt voin jo naureskella edesmenneelle isotädilleni Aksalle, joka ikäneitona neuvoi minua kaikista eniten, silloin se ei naurattanut. Tämä kaikki muistui mieleeni, kun huomasin opastavani omaa poikaani lapsenlapseni hoidossa. Asiantuntijan elkein kerroin hänelle kuinka monet asiat kuuluvat lapsen kehitykseen ja ne menevät ohi. Aksa-täti ja minä olemme todellakin sukua.
On suuri kunnia olla mummi tai pappa. Isovanhemmuus on arvokas tehtävä, joka tuo mukanaan vastuuta, mutta paljon myös iloa. Isovanhempana katsoo lasta erilaisesta perspektiivistä kuin isänä tai äitinä. Kaikki tavoitteellisuus ja visiot lapsen täydellisestä elämästä ovat hävinneet. Oman arkielämän sovittaminen pienen tytön elämään ei tuota minkäänlaista stressiä eikä tuskaa. Nuorena äitinä joutui aina kamppailemaan tunteiden myrskyssä sovittaessaan lääkäriäidin ja kotiäidin arkea toisiinsa.
Isovanhemmuus on paljon muutakin kuin muistaminen merkkipäivinä ja juhlapyhinä. Kuuluminen lapsen elämään ja olla hänen luottamuksensa arvoinen on kunnia-asia. Lapsen luottamus on aitoa. Sitä ei voi ostaa. Aidon kiintymyksen antaminen lapselle antaa hyvin paljon myös aikuiselle.
Kaikilla ei ole mummia tai pappaa, eikä kaikilla ole lapsenlapsia. Maailma on varmasti täynnä yksinäisiä ihmisiä, joilla olisi sydän täynnä rakkautta ja varmasti löytyy paljon lapsia, joilla olisi tarvetta varamummille tai papalle. Miten paljon olisi saavutettavissa auttamalla näitä ihmisiä kohtaamaan toisensa. Se poistaisi yksinäisyyttä ja toisi elämään lisää merkitystä ja iloa. Jokainen lapsi ja nuori ansaitsee itselleen rakastavan mummin tai papan. Aikuisen, joka omien vanhempien lisäksi on jakamassa lapsen kokemuksia, niin iloja kuin surujakin.
Sari Hannukainen
Kirjoittaja on yksityissairaalassa työskentelevä anestesiologian ja tehohoidon erikoislääkäri.
Lue myös:
