Sukupolven pituudeksi on tapana laskea 30 vuotta. Miten suomalaisten terveys on parantunut yhden sukupolven aikana?
Ensin vähän tilastoja. Naisen elinajanodote vuonna 1975 oli 76 vuotta ja miehen 68 vuotta (nykyinen yläeläkeikäraja!). 30 vuotta myöhemmin naisten elinikäodote oli 84 vuotta ja miesten 77 vuotta.
Vuonna 1970 miesten ikävakioitu sepelvaltimotautikuolleisuus 100 000 asukasta kohti oli 550, vuonna 2010 se oli 200. Naisten luvut ovat 250 ja 100. Yhden sukupolven aikana sepelvaltimotautikuolleisuus on siis ainakin puolittunut. Miesten ikävakioitu syöpätautikuolleisuus on 40 vuodessa vähentynyt 193:sta 108:aan ja naisten 105:stä 75:een. Syöpä sairautena on kuitenkin tullut yhä tavallisemmaksi: syöpätautien ilmaantuvuusluvut ovat miehillä vastaavasti 175 ja 250, naisilla 250 ja 310. Syöpää on siis entistä enemmän, mutta sen tappavuus on vähentynyt.
Miten tällaiset muutokset näkyvät lääkärin vastaanotolla?
Yhä suurempi osa potilaista on vanhuksia. Enää ei ole harvinaista, että vastaanotolle tulee yli yhdeksänkymppisiä potilaita. Sairaalahoidon tarve painottuu yhä enemmän vanhusten hoitoon, sillä ikä sinänsähän ei ole hoitopäätösten peruste. Yhä vanhemmat ihmiset saavat nivelproteeseja ja tukiverkkoja (stenttejä) valtimoihin, laskimoihin, sappiteihin ja virtsanjohtimiin. Infarktit ja aivoveritulpat laajennetaan ja liuotetaan, tulehdukset hoidetaan tehohoidoin.
Vanhuksia hoidetaan samalla tehokkuudella kuin nuorempiakin, ja rajanveto hyödyllisen ja hyödyttömän hoidon välillä käy yhä vaikeammaksi. Hoitoetiikka mutkistuu ja vaikeat eettiset ongelmat ovat tavallisia.
Kuluneen sukupolven aikana on opittu ehkäisemään valtimosairauksia. On opittu ymmärtämään miten tupakointi, korkea verenpaine, diabetes, korkea kolesteroli ja vähäinen liikunta vaikuttavat sepelvaltimo- ja aviovaltimosairausriskiin, ja näitä tauteja osataan ehkäistä. Parantuneen sepelvaltimotautiehkäisyn ja -hoidon vuoksi nitronkäyttäjiä alkaa olla aika vähän.
Diabeteksen hoito on mullistunut. Vielä 1970-luvulla taisi olla käytössä monikäyttöneulat ja -ruiskut, jotka potilaan piti steriloida keittämällä ennen insuliinipistosta. Ohutneulaiset kertakäyttöiset pistoskynät ja omasokerimittaukset olivat vasta tulossa. Insuliiniannos arvioitiin virtsan sokerista, jota seurattiin liuskakokein. Nykyinen hoito potilaan itse tekemine verensokerimittauksineen ja uusine diabeteslääkkeineen pidentää potilaan ikää ja vähentää diabeteksen liitännäissairauksia.
Sukupolvi sitten, kun suoritin ns. reunakoulutusta syöpätautiklinikalla, ei syöpäkasvainten perimästä ja solujen pinta- ja reseptorirakenteista tiedetty juuri mitään. Sitten tulivat viipalekuvaukset ja kasvainten aineenvaihduntaa mittaavat kuvaukset. On opittu ymmärtämään, miksi syöpä leviää ja kasvaa. Tämä on johtanut aivan uusiin lääkkeisiin, jotka estävät jotain syövän kasvulle ja leviämiselle välttämätöntä tapahtumaa, esim. verenkiertoa tai syöpäsolun jakautumista. Syöpälääkkeistä on tulossa täsmähoitoja, jotka tehoavat vain syöpään, jolloin haitat ovat aiempaa vähäisemmät. Hyvä esimerkki on rintasyöpä, jota osataan hoitaa täsmälääkkein ja sädehoidolla paljon aiempaa määrätietoisemmin ja tehokkaammin. Syöpä ei enää ole kuolemantuomio, vaan monelle krooninen sairaus, jota lääkäri seuraa kuten muitakin pitkäaikaisia sairauksia.
Tämän sukupolven potilaat eivät tietenkään voi asettua edellisen sukupolven potilaiden asemaan. Siksi potilaat eivät näe sitä minkä vanha lääkäri: diagnostiikka ja hoito ovat mullistuneet ja yhä useampaa potilasta voidaan auttaa laadullisempaan ja pidempään elämään.
Robert Paul
Kirjoittaja on turkulainen dosentti ja sisätautien erikoislääkäri.
