Lääkärilehdessä julkaistiin haastattelututkimus, jossa lääkärit kertovat, miten suhtautuvat ammattiinsa vapaa-ajalla. Toisia ei haittaa, vaikka potilas nykäisee marketissa hihasta ja kertoo lääkkeen haitoista. Monille on kuitenkin helpotus jättää valkotakki vapaalla naulaan. He välttävät ammattinsa paljastamista työn ulkopuolella ja asuvatkin usein kaukana työpaikasta. Tällainen rajanveto ei sinänsä merkitse, ettei lääkäriys olisi tärkeä osa identiteettiä. Lääkäri ansaitsee ja tarvitsee vapaa-aikansa.
Muistan kissanrusetilla varustetun sisätautiprofessorin sanat neljänkymmenen vuoden takaa: ”Asiallinen arvokkuus ennen kaikkea”. Silloin lääkäriys näyttäytyi ammattiin kasvavalle varsin yhdenmukaisena. Nyt joukkomme koostuu enenevästi eri arvojen, kulttuurien, uskontojen ja sukupuoli-identiteettien edustajista. Toiset lähtevät kehitysmaihin työskentelemään vaikeisiin olosuhteisiin, toiset perustavat yrityksiä. Jotkut tekevät molempia.
”Oikeasta” lääkärin identiteetistä voi olla erilaisia käsityksiä, mutta ainakaan se ei ole muuttumaton monoliitti. Lääkäriksi kasvavat elävät nykyisin rinnakkaisten eetosten maailmassa. Toisaalta on olemassa vahva ammattitraditio ja sen yhteiset arvot, jotka korostavat pysyvyyttä ja yhdenmukaisuutta. Toisaalta kulttuuri, jossa opiskelijat elävät, on yhä moniarvoisempi ja moninaisempi. Heidän yksilöllisyytensä ja erilaiset elämänkokemuksensa tuovat monia mahdollisuuksia lääkärin työhön. Ammatti-identiteetti kehittyy sosiaalisena, mutta myös syvästi persoonallisena prosessina, johon vaikuttaa edellä mainittujen jännitteiden henkilökohtainen käsitteleminen. Kasvaminen on harvoin ristiriidatonta. Hyvä opettaja voi tukea opiskelijaa tulemaan lääkäriksi, joka parhaimmillaan hyödyntää yksilöllisiä piirteitään samalla kun omaksuu yhteisiä arvoja.
Lääkäri oli aiemmin tiivis osa yhteisöään ja tunsi potilaansa, mutta ei ole itsestään selvää, että lääkäri olisi tuolloinkaan halunnut olla potilaiden käytettävissä kellon ympäri. Silloin kasvettiin arvoihin, joissa velvollisuus tuli kaiken edellä. Asema velvoitti, mutta motivoikin: lääkäri kuului korkeasti koulutettujen harvaan joukkoon, joka nautti suurta yhteiskunnallista arvostusta.
Ammattimme on edelleen arvostettu, mutta väestön koulutustason noustua asiantuntijoita riittää. Monet potilaamme ymmärtävät tiedon rajallisuuden ja suhtautuvat meihin tasa-arvoisina yhteistyökumppaneina. Lääkärin aiempaa lyhyemmät työsuhteet etäännyttävät meitä potilaistamme. Terveysteknologian kehitys voi vaikuttaa samansuuntaisesti: hoitosuhteen syntymistä vaikeuttaa, jos katse on ruudussa eikä potilaan silmissä.
Jotkin tutkimukset viittaavat siihen, että lääkäriys on muuttumassa multitasking-maailmassa tavalliseksi työksi, jonka merkitys henkilökohtaisen identiteetin elementtinä pienenee. Todennäköistä kuitenkin on, että koemme työmme hyvin yksilöllisesti ja kokemukseen vaikuttaa se, miten ja millaista lääkärintyötä tekee. Yhteistä on elämän näyttämö, jonka katsomossa toimimme. Kenellekään ei ole epäselvää, miltä kärsivän vanhuksen katse, lapsen pelastaminen tai siinä epäonnistuminen tuntuvat. Leipälääkäriksi on matkaa.
Työssä onnistumista ja viihtymistä edesauttavat empatiakyky ja kiinnostus auttamiseen. ”Asiallista arvokkuuttakin” tarvitaan, jos sillä tarkoitetaan ammatillisten rajojen vaalimista. Neljä viidestä lääkäristä oli tuoreessa lääkäritutkimuksessa sitä mieltä, että ”auttaja” kuvaa heitä hyvin. Humaanin elämänasenteen ylläpitäminen puolestaan onnistuu parhaiten, jos lääkäri voi tehdä työtään itselleen sopivalla tavalla.
Päivi Hietanen
lääketieteellinen päätoimittaja
Pääkirjoitus Lääkärilehdestä 1–2/2016 (15.1.)
