Valtiovarainministeri Petteri Orpo julisti äskettäin tavoitteekseen pitkäaikaistyöttömien työllistämisen. Samaan hengenvetoon hän totesi projektin haasteet. Yksi niistä on se, että työllistettävien joukossa on runsaasti vajaakuntoisia ja työkyvyttömiä. LT Raija Kerättären väitöstutkimuksen perusteella työkyvyttömiä on pitkäaikaistyöttömistä todella merkittävä osa.
Työkyvyttömyyden käsite kannattaa kuitenkin jäsentää uudella tavalla, jotta keskustelusta tulisi järkevää.
Selkein ja perinteisin työkyvyttömyyden määritelmä ”eläkelainsäädännön edellyttämällä tavalla työkyvyttömästä” löytyy lainsäädännöstä. Eläkeperusteena on aina vika, vamma tai sairaus, joka alentaa työkykyä niin, ettei ansiomahdollisuuksia ole.
Työkyvyttömyyttä aiheuttavan sairauden tulee olla asianmukaisesti diagnosoitu ja toteen osoitettava. Kliiniset löydökset ovat tällöin yleensä selkeät ja tutkimustulokset ja mahdolliset kuvantamislöydökset ovat sairauteen sopivia. Lisäksi sairauden täytyy aiheuttaa merkittävä toimintakyvyn lasku, ja kaikki mahdolliset hoito- ja kuntoutustoimenpiteet on tehtävä ennen eläkesuosituksia.
Ensimmäisen määritelmän pikkuserkku tai isoveli (miten asian haluaa tulkita) on ”jäljellä olevan työkyvyn” käsite. Työkykyä ei siis pidä arvioida pelkästään kyvyttömyyden näkökulmasta, vaan myös jäljellä olevan toimintakyvyn näkökulmasta. Jos hankalaa selkäsairautta poteva ei enää suoriudu raskaista rakennusalan töistä, täytyy pohtia olisiko hänestä vaikkapa rakennusalan kevyempiin töihin tai esimerkiksi rakennustarvikkeiden myyjäksi. Tulevan ammatin etsimiseen ja mahdollisiin koulutuksiin saa yleensä myös tukea ns. ammatillisena kuntoutuksena.
Työkyvyttömyyden käsitteistä kuitenkin kiintoisin, mutta samalla haastavin, on ”subjektiivisesti koettu työkyvyttömyys tai työkyky”, eli ihmisen oma kokemus työkyvystä.
Vastaanotoilla tämä näkyy lääkärille joskus räikeänä ristiriitana terveydentilaselvitysten, tutkimustulosten ja -löydösten sekä potilaan kokeman työkyvyn välillä. Subjektiiviseen kokemukseen vaikuttavat luonnollisesti sairaudet ja niiden oireet, mutta myös lukuisat muut syyt ja ilmiöt, henkilökohtaisista sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin.
Pitkäaikaistyöttömät ovat olleet poissa työelämästä vuosia, jopa vuosikymmeniä. Koulutukset ja tutkinnot ovat vanhentuneet tai niitä ei ole. Omaa ammattialaa vastaava työtä ei ehkä enää edes ole olemassa. Työhistoria voi olla ohut ja työelämän pelisääntöjen tuntemus hataraa. Muutenkin tilanne voi olla hankala: mahdolliset lähimmät työpaikat tai koulut ovat kaukana, joskus alkoholi on ottanut elämästä liian suuren roolin tai yksinäisyys on johtanut erakoitumiseen.
Osalle on hyvää tarkoittaen suositeltu työkyvyttömyyseläkettä ilman varmuutta sen läpimenosta. Vuosikausien valituskierteet hylkyineen ja vakuutusoikeuden päätöksineen ovat yleisiä. Tällaisesta epäselvän työkyvyttömyyden ikeestä on vaikea nousta työelämään ilman voimakasta tukea.
Sisäinen ja ulkoinen motivaatio työelämään paluuseen voi olla heikko, jopa olematon, monesta muustakin syystä kuin sairaudesta ja niiden oireista. Useasti nämä syyt ovat ymmärrettäviä, ja ne on nostettava keskusteluun ja käytävä läpi.
Tällaisessa tilanteessa työkyvyn tai työkyvyttömyyden arviointi on haastavaa ja myös raastavaa: koettuun työkyvyttömyyteen kietoutuu monia ymmärrettäviä, inhimillisiä syitä (ja toki joskus varmasti hieman selityksiäkin). Ei-lääketieteellisiä syitä ei kuitenkaan oteta huomioon eläkepäätöksiä tehtäessä.
Eläkelainsäädännön tulee perustua tasavertaisuuteen ja eettisyyteen. Tämän takia ihmisen oma kokemus työkyvystä ei voi olla työkyvyttömyyden perusta. Jos pitkään työstä poissa olleen eläkkeelle pääsyä jollakin tavalla helpotettaisiin, mikä voisi olla useamman tahon ja jopa terveydenhuollon ammattilaisten mielestä kohtuullista, se johtaisi päätöksien epäreiluuteen.
Entäpä jos arvioinnin logiikkaa hieman ravisteltaisiin ja työkyvyn arvioinnin sijasta ruvettaisiin puhumaan toimijuuden esteiden analyysistä? Esteet voivat liittyä sairastamiseen ja omaan persoonallisuuteen, mutta niitä ovat myös lukuisat mainitut konkreetit ja rakenteelliset syyt, ja usein myös työelämäkokemuksen puuttuminen.
Uudenlainen lähestymistapa koettuun työkyvyttömyyteen pyrkisi tekemään kaikki nämä esteet, haasteet ja selitykset näkyviksi ja sitä kautta purettaviksi. Oma sosiaalinen verkosto pitäisi saada analyysiin mukaan ja puhaltamaan yhteen hiileen, koostuisi se sitten pelkästään ammattihenkilöistä tai lisäksi myös läheisistä.
Yksinkertaista tämä ei ole, mutta pienin askelin eteneminen, este kerrallaan, voisi johtaa lopulta ensin lyhyisiin työhön tutustumisiin, sitten ehkä työkokeiluihin, palkkatukitöihin ja lopulta työllistymiseen tai vaikkapa oppisopimuskoulutukseen. Koettu työkyky taatusti kohentuisi, kun usko omaan työkykyyn paranisi konkreettisen tekemisen kautta. Toimijuuden esteiden purkaminen ei onnistu itsenäisesti, vaan siihen tarvitaan sekä yksilöllistä tukea että uudenlaisia palveluja, joihin pitäisi päästä mahdollisimman sujuvasti.
Jokaisen ihmisen hyvinvoinnin peruspilari on työssä käyminen ja työstä suoriutuminen. Töihinpääsyn pitäisi olla jokaisen kansalaisoikeus ja sinne etenemisen niin jouhevaa ja helppoa kuin suinkin mahdollista. Kaikkien kuviteltavissa olevien keinojen ja ideoiden tulisi olla käytössä.
Jari Turunen
Kirjoittaja on kuntoutuslääkäri, joka on ollut kehittämässä lukuisia ammatillisen kuntoutuksen palveluja ja joka on kiinnostunut oirekuvien historiasta.
Julkaistu aiemmin Lääkärilehdessä verkkokommenttina.
