”Kun ei hirveesti koske mihinkään ja pystyy kävelemään ja käymään kaupalla”, perusteli saattohoidossa oleva potilas, joka arvioi itsensä aika terveeksi. Niinpä – sairastuessa terveys saa uuden merkityksen. Sitä määritellään omasta voinnista käsin. Vain ihminen, joka ei ole sairauden tuttu, ajattelee, että täydellinen terveys on hyvän elämän edellytys.
Sigmund Freudin näkemyksen mukaan terve ihminen kykenee rakastamaan ja tekemään työtä. Niitä kykyjä monet arvostavat ja monien mielestä Freud osuukin oikeampaan kuin WHO:n määritelmä vuodelta 1948. ”Complete physical, mental and social wellbeing”, joka kuulostaa suuruudenhullulta. Se jättää suurimman osan ihmisistä ulkopuolelle ja koskee loppujakin vain elämän ohikiitävinä tähtihetkinä. Ihmiselo ei ole täydellistä. Jos ei ole diagnoosia, on ainakin uhkaavia laboratorioarvoja. Geenimääritys paljastaa koska tahansa keneltä tahansa sairastumisalttiuden ja sen pelkääminen vasta sairastuttaakin. Complete mental wellbeing? Olen tavannut yhden ihmisen, jota pidin psyykkisesti täysin terveenä ja pahaa pelkään, etten tuntenut häntä tarpeeksi hyvin. Entä täydellinen sosiaalinen hyvinvointi: hyviä ystäviä FB:ssä ja sen ulkopuolella? Riitoja kumppanin kanssa? Tarkemmin ajateltuna normaali ihminen on kimppu epätäydellisyyksiä. Ruumis ja mieli voivat mennä vikaan miljoonalla eri tavalla.
Jos kulttuurissa elää täydellisen terveyden illuusio, elää lääketieteessä elämän pituuden maksimoinnin itseisarvo. Erikoisalat kilvoittelevat siitä, kuinka paljon elämään saadaan lisää kuukausia kussakin sairaudessa. Tähän keskittyessä unohtuu helposti, että kuolleisuus on toistaiseksi 100 %. Tämä tarkoittaa, että vaihdamme iäkkäiden kuolinsyitä diagnoosista toiseen, tällä hetkellä sydän- ja verisuonitaudeista dementiaan ja syöpiin. Totta, ihmiset haluavat elää, mutta sen ohi saattavat ikääntyessä kiilata muut arvot. Ei hinnalla millä hyvänsä. Olen tavannut solunsalpaajahoidossa olevan 75-vuotiaan, joka olisi mieluummin ollut viimeisen kesänsä mökillä kuin pahoinvoivana sairaalan liekassa. Kukaan vaan ei ehtinyt tai muistanut kysyä häneltä, mikä hänelle on tärkeää. Kukaan ei muistanut selittää, kuinka vähän hän todennäköisesti hyötyy hoidosta, tai sitten hän ei ole jaksanut kuulla sitä. Usein lääkäri ei kerro tätä, sillä hän ei halua murskata potilaan toivoa (1). Mutta potilaan toiveita ei voi tietää, ellei niitä kysy.
Kun terveys täydellisenä tilana tuntuu pakenevan, onko mieltä jakaa ihmisiä terveisiin ja sairaisiin? Sairaudet ovat osa elämää ja lääketieteen tehtävä on auttaa selviämään arjessaan niiden kanssa. Sairastuneet tietävät, että samalla kun terveys on arvokasta, se ei ehkä olekaan koko elämän mittainen tavoitetila. Sairaudesta seuraa usein paljon hyvääkin, kypsymistä ja kasvamista. Usein sairaus tekee ihmisen enemmän omaksi itsekseen ja paremmaksi yhteisönsä jäseneksi. On enemmän annettavaa muille ja armoa itselle. Juuri tähän tarvitaan lääketiedettä: avun saaminen merkitsee sitä, että joku minusta välittää ja elämä on vielä elämisen arvoista. Oireiden väheneminen auttaa jatkamaan tervettä elämää, jokaiselle omanlaistaan.
Terveyden määritelmää on pohdittu uudelleen tänä aikana, jolloin jo lähes viidennes väestöstä on yli 65-vuotiaita. WHO:n uusi määritelmä ehdottaa maanläheisemmin: ”the ability to adapt and self manage in the face of social, physical and emotional challenges” (2). Sen mukaan terveys on sopeutumiskykyä elämän myrskyissä ja kykyä pärjätä omillaan. Mitä sinä ajattelet? Ja tarvitaanko terveyden määritelmää aikana, jolloin päivän sana on lifestyle?
Päivi Hietanen
Kirjoittaja on Lääkärilehden tieteellinen päätoimittaja.
Kirjallisuutta
1. Audrey S, Abel J, Blazeby JM, Falk S, Campbell R. BMJ 2008;337a752doi:101136/bmj.a752.
2. Fiona Godlee. What is health? Editor´s choice. BMJ 2011;343:d4817.
