Jo jonkin aikaa on tiedetty, että erilaiset negatiiviset elämäntapahtumat altistavat kivun pitkittymiselle. Myös lapsuuden koettelemuksilla ja laaja-alaisella kivulla, sekä erilaisilla sairauksilla on yhteys. On esitetty, että ainakin osa tästä havaitusta yhteydestä olisi stressistä johtuvaa. Vaikka stressi onkin yksilön normaali tapa reagoida uhkaaviksi tulkittuihin tilanteiseen, voivat elimistön voimavarat ylittyä, mikäli kuormitus on liiallista tai pitkittynyttä.
Väestötutkimuksissa stressin on havaittu lisäävän erilaisten oireiden ilmaantumista. Tästä ei kuitenkaan voi suoraan päätellä stressin niitä aiheuttavan, vaan mahdollista on myös, että stressi pahentaa jo olemassa olevia lieviä oireita niin, että ne tulevat tiedostetuiksi ja tutkijoille raportoiduiksi. Yksittäisen ihmisen tasolla stressin tiedetään aiheuttavan monenlaisia muutoksia sekä käyttäytymiseen, hermoston toimintaan, että hormonieritykseen. Osa näistä välittyy geenien luennan säätelyn eli epigenetiikan kautta. Vaikutukset eivät siten kohdistu suoraan perimän DNA:n emäsjärjestykseen, vaan siihen milloin ja kuinka geeniä luetaan. Muutokset saattavat kuitenkin olla periytyviä.
Ihmiselimistössä stressi vaikuttaa hypotalamus-aivolisäke-lisämunuaiskuori-akselin toimintaan, joka säätelee stressiin liittyvien hormonien eritystä. Toisaalta tutkimuksissa on myös todettu stressihormonien aiheuttavan pitkäkestoisia epigeneettisiä muutoksia niiden tuotantoa sääteleville geenialueille sekä myös käyttäytymistä ja hermoton toimintaa sääteleville alueille. Tämä tarkoittaa sitä, että stressi vaikuttaa nopeasti siihen liittyvien hormonien tasoihin elimistössä, mutta lisäksi näillä hormoneilla on myös pidempikestoisia vaikutuksia stressiherkkyyteen ja siihen, miten elimistö jatkossa stressin kokee.
Tutkimuksissa on myös huomattu elimistön olevan ajoittain selvästi haavoittuvaisempi näille muutoksille. Tällaisia aikakausia ovat ainakin lapsuus ja vanhuus. Lisäksi stressin aiheuttamien epigeneettisten muutosten on havaittu voivan kasaantua elämän aikana. Tämä voisi selittää sen, miksi kertaalleen pahasti ylikuormittunut elimistö on jatkossakin herkempi stressille, vaikka välillä olisikin ollut riittävä toipumisjakso. Toisaalta myös perinnölliset seikat vaikuttavat siihen, miten yksilön elimistö pitkittyneeseen stressiin reagoi.
Tutkimusten perusteella on kuitenkin selvää, että ylenmääräinen stressi vaikuttaisi olevan erityisen haitallista sekä lapsille, että vanhuksille. Lisäksi ihmisten kyky sietää sitä vaihtelee suuresti ja stressitason äärimmilleen venyttäminen voi johtaa stressimuutosten kertymiseen pidemmällä aikavälillä. Tutkimustiedon valossa downshiftaukseen eli leppoistamiseen liittyvä ylimääräisen stressin välttäminen vaikuttaakin olevan perusteltavissa oleva ajatus.
Aleksi Varinen
Kirjoittaja on yleislääketieteen erikoislääkäri.
