Potilaalle on lain mukaan annettava selvitys hänen terveydentilastaan, hoidon merkityksestä, eri hoitovaihtoehdoista ja niiden vaikutuksista. Potilasta on informoitava myös hoidon laajuudesta, riskitekijöistä ja mahdollisista komplikaatioista, jotta hän voi tehdä terveyttään koskevia valintoja.
Helppo sanoa – yhtä vaikea toteuttaa kuin Euroopan Unionin vakuusrahaston ymmärretyksi tekeminen ja päätöksenteko. Lääketieteen muuttuminen yhä räätälöidymmäksi ei kiireisessä arjessa takaa, että lain kirjain, potilaan itsemääräämisoikeus toteutuu. Se on erinomainen ideaali, mutta todellisuudessa geeniprofiilien ja molekyybiologian tuottamista hoidoista kuullessaan potilas on sen varassa, mitä lääkäri hänelle suosittaa tai millä äänenpainolla vaihtoehdot esitetään.
Olen kuullut useammin kuin kerran potilaan kysymyksen: minunko tästä nyt pitää päättää? Päättäminen on tuskastuttavaa, ellei ymmärrä eri vaihtoehtojen merkitystä. On luonnollista, että moni potilas odottaa asiantuntijalta suositusta. Ei lääkärikään maksa juristille konsultaatiosta, jossa ei saa neuvoja ratkaisuilleen.
Vakavien sairauksien yhteydessä tiivistyy kaksi teemaa: ennuste ja toivo. Ongelmallista on, että ihmiset haluavat kuulla ennustetietoa hyvin eri tahdissa. Sitä tulee kuitenkin väkisin sivuttua, kun kerrotaan, miten paljon hoidolla voidaan keskimäärin vaikuttaa elinaikaan tai paranemismahdollisuuteen. Osa potilaista haluaa tietää, erityisesti kun hoidoilla on raskaita haittoja, toisille numerot ovat liikaa. Kaikki odottavat, että lääkäri kertoo myötätuntoisesti eri vaihtoehdoista. Ihmiset kypsyvät vaikeille asioille eri tahtiin ja valitsevat tarkkaan, keneltä niitä kysyvät.
Viime vuosina otsikoihin on noussut yhä useammin termi potilaskeskeinen lääketiede, joka lisää potilastyytyväisyyttä ja mahdollisesti parantaa hoitotuloksia. Potilaskeskeinen lääketiede tarkoittaa potilaan elämän kokonaisuuden, hänen arvojensa ja tunteidensa huomioimista ja kunnioittamista. Lääkäreille on luontevaa kysellä potilaan oireista ja keskustella hoidosta, mutta sairauksiin liittyy muutakin. Raskaat tunteet, syyllisyys, häpeä, viha, suru, epätoivo, avuttomuus ja turhautuminen ovat vakavissa sairauksissa yhtä painavia kuin oireet. Potilaaksi tuleminen muuttaa ihmisen terveestä sairaaksi, puolisosta hoidettavaksi, toimijasta toisten apua tarvitsevaksi. Muutokset käyvät psyykkisen kivun kautta. Kysymällä potilaan elämästä ja ajatuksista lääkäri voi rakentaa hoitosuhdetta, joka auttaa tekemään yhdessä hoitopäätöksiä. Tällöin suosituksetkin pohjaavat potilaan eikä lääkärin arvoihin.
”Kyllä minä uskon, että te lääkärit tiedätte sairaudesta, mutta te ette tiedä miltä tämä tuntuu”, kommentoi eräs potilas kokemuksiaan suuressa sairaalassa. Hän koki teknisesti hyvin sujuvan hoitonsa – tekniseksi. Tuntumiseen lääkäri saa tuntumaa enemmän vasta sairastuessaan itse. Se onkin lääkärille usein tärkeää oppia työtään varten.
Päivi Hietanen
Kirjoittaja on Lääkärilehden tieteellinen päätoimittaja.
