Nuorena varhaisteininä Kahlil Gibran oli lempirunoilijoitani. Erityisen rakas minulle oli hänen runonsa vanhemmista ja lapsista, tiedättehän: Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi. Teini-iässä tämä runo oli ohjenuorani suhteessa vanhempiini ja nojasin siihen aina itsepäisyyteni hetkillä.
Runo nousi vahvana muistojen syvyyksistä, kun ryhdyimme miettimään HPV-rokotuksen antamisen askeleita kouluterveydenhuollossa. Onhan niin että kauaskantoiset, monia koskettavat, vahvoja arvolatauksia sisältävät asiat on hyvä keskusteluttaa asianosaisilla ja kokeneilla ennen kuin tekee päätöksiä. Ryhdyttiin siis miettimään – vapaaehtoisen rokottamisen maassa – kuka tekee päätöksen alaikäisen tyttären HPV-rokottamisesta.
Jokainen Pohjoismaa on ratkaissut asian omalla tavallaan. Islannissa ei ole kirjoitettuja sääntöjä tai lupalappuja. Tanskassa jokainen on oman elämänsä kuninkaallinen, valitsee mihin lääkäriin menee ja kertoo haluaako rokotteen vai ei. Norjassa ja Ruotsissa ollaan muodollisempia ja kerätään allekirjoituksia lapsilta ja vanhemmilta ymmärryksen ja luvan todisteeksi.
Suomessa lupalappukulttuuri on osa koulujen arkea. Milloin pyydetään vanhemmilta lupaa saada osallistua luokkaretkeen, milloin allekirjoitusta että ollaan nähty lapsen kokeen tulokset. Ja siinä välissä viuhuu Wilma. Lapsen rokottamisen kohdalla yksiselitteistä ohjeistusta ja yhteneväistä kirjallista lupakulttuuria ei sen sijaan ole. Neuvolassa on yhdessä sovittu keskustellen vanhempien kanssa. Kouluterveydenhuollossa esiteinin Td-rokottamisen (yli 10-vuotiaiden ja aikuisten jäykkäkouristus- ja kurkkumätärokotuksia varten tarkoitettu rokote) lupakysymykset on ratkottu paikallisesti.
Valtakunnallinen sosiaali- ja terveysalan neuvottelukunta ETENE ehdotti kirjallisen luvan pyytämistä sekä rokotettavalta että hänen huoltajiltaan. Ja rokottamisesta pidättäytymistä, jos toinen huoltajista kieltää rokotteen antamisen. ETENE kehotti toki kuulemaan myös lasta itseään, ikä ja kypsyystaso huomioon ottaen, sekä olemaan hienotunteinen.
Vähemmän filosofoiva Kansallinen rokotusasiantuntijaryhmä taas ei halunnut, että asiasta tehdään turhaa numeroa. Rokote kuin rokote, rutiinitoimenpide, vanhemman nimi lappuun että on lapun nähnyt ja rokote olkavarteen eikä siinä sen kummempaa.
Rokotuskriittiset vuorostaan ovat jo valmiiksi sytyttäneet nettimaastopaloja tällekin kentälle. Kauhukertomukset rokotusten mahdollisista haitoista halutaan joka lapselle tietoon ja allekirjoitukset niin lapselta kuin molemmilta vanhemmilta että varmasti ovat jokaiseen keltaisen lehdistön raportoimaan haittatapaukseen tutustuneet, ennen kuin päätöksen tekevät.
HPV-rokotteeseen oikeutettujen 11–15-vuotiaiden kohderyhmään kuuluu runsas 112 000 tyttöä. Näistä joka neljäs asuu perheessä, jossa lapsen huoltajilla on eri osoitteet. Eroperheiden arjen kiemuroita viisaat eivät kuitenkaan neuvonpidoissaan kuulleet. Omien esiteini-ikäisten, eroperhe-elämänsä ammattilaisten, haastattelu meni näin:
– Mitä sä tekisit jos sun isä ja äiti olis eri mieltä?
– No mä tietty yrittäisin puhua niitten kaa ja kertoa.
– Minne sä sitte sen lupalapun veisit?
– Mä veisin sen äidille jos menisin sen luokse yötä, mut jos olis isän huki, ni sille. Ja sit aamulla mä veisin sen sit kouluun. Ettei se hukkuis. Tai sit mä en enää muistais sitä.
– Voishan se terkka lähettää sen viestin vilmalla.
– Ei äiti lue melkeen koskaan vilmaa. Lappu olis kyllä parempi. Vaik isä kyllä lukee vilman melkeen heti.
Niinpä. Ainakin joka neljännen lapsen kohdalla yhteinen keskustelu ja lappusulkeiset olisivat melkoinen operaatio, jos viisaiden ehdotus siitä, miten 11–15-vuotiaan tytön HPV-rokottamisen lupa tulisi järjestää olisi otettu kirjaimellisesti. Nyt päädyttiin siihen, että yhden huoltajan suullinen tai kirjallinen lupa riittää, jos lapsi ei ole kypsä itse päättämään.
Mutta ehkä olen unohtanut Kahlil Gibranin sanat, ja piirrän tulevaisuutta johon minulla ei ole eikä tule olla osaa.
Hanna Nohynek
Kirjoittaja on THL:n erikoistutkija.
Julkaistu Lääkärilehdessä 44/13.
