Kun ensimmäiset tutkimukset toisen polven mielialalääkkeistä julkaistiin, uskottiin onnellisuuspillereiden olevan ratkaisu masennukseen. Jatkotutkimukset ovat pudottaneet tehon kolmannekseen. Ilmiö on tuttu muiltakin lääketieteen aloilta. Esimerkiksi monet uudet syöpälääkkeet, pallolaajennustentit ja vaikkapa E-vitamiini sydän- ja verisuonitautien estossa ovat olleet innostavia hoitoja alkuvaiheen tutkimuksissa, mutta menetelmiltään luotettavammat jatkotutkimukset ovat tuoneet jäitä hattuun. Tutkimusnäyttö viittaa siihen, että jopa runsaasti siteeratut, arvostetuissa lehdissä julkaistut tulokset näyttäytyvät usein ristiriitaisina seurannan valossa (1). Lääketiede pohjaa luonnontieteeseen, mutta miksi luonto antaa meille näin erilaisia vastauksia?
Tilastollisen satunnaisvirheen vaara on suuri, kun otoskoot ovat pieniä ja tutkimukset kontrolloimattomia. Sattuma ei kuitenkaan jakaisi tuloksia ainoastaan totuuden toiselle puolelle, vaan ripottelisi ne hajalleen. Tällöin luotettavammat jatkotutkimukset kuljettaisivat tuosta kohti keskiarvoa. Näin ei ole, vaan hoidon teho näyttää väistämättä heikkenevän (2). Kanadalainen tiedemies Richard Palmer ilmaisi asian näin: ”Valikoivaa tiederaportointia on kaikilla. Monet totuutena pitämämme yleistykset ovat parhaimmillaan liioiteltuja biologiselta merkitykseltään. Pahimmillaan ne ovat yhteisiä illuusioitamme, jotka ovat syntyneet toistetusti esitettyjen uskomuksien pohjalta”(3).
Miksi uusien hoitojen teho sitten heikkenee niin usein, kun jatkotutkimuksia tehdään? Ilmiölle on etsitty monenlaisia selityksiä. Tiedetään, että tutkijat raportoivat enemmän lupaavia tuloksia. Lääketieteen lehtien foorumeilla keskustellaan paljon julkaisuvinoutumasta – positiivisilla ja dramaattisilla tuloksilla pyrkii olemaan matalampi kynnys näkösälle. Tähän on etsitty lääkettä kansainvälisistä tutkimusrekistereistä, mikä mahdollistaa ainakin tutkimusten seurannan. Siitä on kuitenkin vaikea päästä mihinkään, että lehdillä on taloudelliset intressinsä ja inhimilliset ulottuvuutensa – uutisarvolla on merkitystä.
Mittaaminen on vaikeaa ja tutkija saa usein itsekin ristiriitaisia tuloksia toistaessaan koettaan. Mikä on sitten tutkijan osuus tuloksiin? Onko tehon heikkeneminen jatkotutkimuksissa vain illuusion vähenemistä? Tutkija valitsee aina omat lähtökohtansa ja menetelmänsä. Ihmisillä on taipumus uskoa omiin oletuksiinsa, siihen mikä tuntuu järkeenkäyvältä. Tiedetään, että esimerkiksi kulttuuri ja traditio vaikuttavat tuloksiin: idässä julkaistut akupunktiotutkimukset ovat järjestään positiivisia, länsimaissa huomattavasti harvemmin (3). Tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, sillä näin ihmismieli toimii. Sekin voi vaikuttaa tutkijaan, tietoisesti tai tiedostamattomasti, että tuloksilla on merkitystä omalle tai laitoksen maineelle ja taloudelle.
Varhaisilla ylioptimistisilla tuloksilla on toivoa luovia, mutta myös haitallisia seurauksia. Voimavaroja menetetään vääriin hoitoihin ja seurantatutkimuksiin. Valitettavasti väärillä uskomuksilla on taipumus vaikuttaa kauan. Vaikka estrogeenin Alzheimerin tautia ehkäisevä vaikutus kumottiin jatkotutkimuksissa, alkuperäistä väärää tietoa siteerattiin pitkään (4). Pahimmillaan epäluotettava tieto johtaa vakaviin haittoihin ja joskus jopa kuolemiin, kuten alun ylioptimistiset raportoinnit rintasyövän korkea-annoshoitojen tehosta.
Tiedon muuttuminen on tärkeää, kertoohan se tieteen kriittisestä itseään korjaavasta luonteesta ja pyrkimyksestä totuuteen. On hyvä suhtautua uuteen tietoon varauksella, sillä juuttumisella innostaviin oletuksiin on kallis hinta. Medialla on suuri taipumus hehkuttaa innostavia ylioptimistia odotuksia.
Päivi Hietanen
Kirjoittaja on Lääkärilehden tieteellinen päätoimittaja.
Kirjallisuutta
1. Ioannidis JPA. Contradicted and Initially Stronger Effects in Highly Cited Clinical Research. JAMA. 2005;294(2):218–228.
2. Ioannidis JPA .Comparison of Evidence of Treatment Effects in Randomized and Nonrandomized Studies. JAMA. 2001;286(7):821.
3. Lehrer J. The truth wears off. The New Yorker. Annals of Science. December 13, 2010.
4. Tatsion A, Bonitsis NG, Ioannidis JPA. Persistence of Contradicted Claims in the Literature. JAMA. 2007;298(21):2517–2526.
