Terveydenhuollon kustannuksista käydään jatkuvaa keskustelua – perustellusti. Mikä maksaa?
Kustannukset ovat jatkuvassa kasvussa, eikä ole näköpiirissä, että ne tasaantuisivat saati laskisivat. Kun ajattelen urani alkuaikoja 35 vuotta sitten, ei ollut tietokonetomografiaa (magneettitutkimuksista puhumattakaan), ei juuri tietokoneitakaan, ei ultraäänitekniikkaa, ei toimenpideradiologiaa, ei robotteja. Uudet kuvantamistekniikat paljastavat sairaudet varhain, tehokas hoito saadaan käyntiin ja potilaan elämänlaatu ja pituus paranevat. Pitkä elämä lisää terveydenhuollon kustannuksia.
Lääkevalikoima on muuttunut: vaikka vaikuttavien aineiden lukumäärä ei ole kasvanut tai ehkä vähän pienentynytkin viime vuosikymmeninä, on nykyään käytössä lääkkeitä, joiden vaikutukseen voidaan luottaa. Antibiootit, syöpälääkkeet, psyykelääkkeet, verisuonitautien ehkäisylääkkeet, diabeteslääkkeet, neurologisten sairauksien lääkkeet – kaikki nämä ja monet muut ovat entistä vaikuttavampia. Ne todella parantavat sairauksia ja estävät ihmisten sairastumista ja ennenaikaisia kuolemia. Valeriaanaa ja kamferttitippoja tarvitaan yhä harvemmin.
Pieni anekdootti: Professori Lennart Kalliomäki 1970-luvulla luennoidessaan sanoi, että pian meillä on käytettävissä ihmelääke EPO (erytropoietiini). Lääke tulisi mullistaman tiettyjen anemioiden hoidon ja samalla kustannukset räjähtäisivät käsiin. Tuolloin kustannuksista ei yleensä puhuttu opetuksessa eikä paljon muuallakaan. Hän oli oikeassa EPO:n suhteen, ja sama pätee miltei kaikkeen mitä lääketieteeseen on tullut sen jälkeen. Kaikki uusi on pääsääntöisesti parempaa ja poikkeuksetta kalliimpaa.
Kustannusnousu johtuu tehokkaammista ja kalliimmista tutkimus- ja hoitomenetelmistä. Yhtälössä volyymi kasvaa ja toimenpiteiden yksikköhinnat kasvavat. Yhtälössä on kaksi tekijää, jotka pitää kertoa keskenään, yhteenlasku ei riitä. Kulukasvu on eksponentiaalista.
Terveydenhuollon massatehtaassa tarvitaan myös aiempaa enemmän osaajia. Potilaan hoitoon osallistuvat lääkärin ja hoitajan lisäksi suuri joukko erityisosaajia, kuten fysio-, toiminta- ja puheterapeutit, sosiaalihoitajat, leikkaustoiminnan ja lääkehuollon osaajat. Terveydenhuolto on yhä monimutkaisempaa ja säädellympää, ja alalla toimii yhä kirjavampi joukko eksperttejä. Ja kun yhä enemmän ihmisiä on töissä, tarvitaan enemmän valvontaa ja hallintoa. Juristitkin valtaavat sairaaloiden toimistotiloja.
Mutta ehkä myös me ihmiset, potilaat olemme muuttuneet. Enää ei riitä, että oma lääkäri arvioi, miten potilaan käy, kun hän sairastuu. Ihmiset haluavat toisen ja kolmannen mielipiteen, ja tuloksena on aina vain enemmän hoitoa ja tutkimuksia.
Tuskin nämä ajatukset tulevat päättäjille ja terveystalousihmisille yllätyksinä. Verorahakirstussa oleva rahamäärä on mikä on ja siitä pitää riittää moneen. Koska on varmaa, väistämätöntä ja vääjäämätöntä, että terveydenhuollon tarpeet kasvavat vielä pitkään, on kaksi vaihtoehtoa: joko terveydenhuollolle osoitetaan suurempi osa käytettävissä olevista varoista, jolloin muu yhteiskunnallinen tukitoiminta kärsii, tai rajoitetaan terveydenhuoltomenoja pakolla, jolloin sairaat ja sairastuvat ihmiset kärsivät.
Robert Paul
Kirjoittaja on turkulainen dosentti ja sisätautien erikoislääkäri.
