Suomi on menestynyt erilaisissa onnellisuusmittauksissa jo pitkään. Jokunen aika sitten Suomi luokiteltiin kaikkein onnellisimmaksi maaksi maailmassa. Siitä huolimatta olemme edelleen itsemurhatilastojen kärkipäässä, vaikka myönteistäkin kehitystä on tapahtunut. Tämä kuulostaa kummalliselta ja epäloogiselta. Voiko tämä olla oikeasti totta, vai onko kyseessä tilastojen väärä tulkinta tai jonkinlainen tilastoharha?
Kuolema ja miksei myös itsemurha ovat melko lopullisia ja varmoja ”mittareita”. Vaikka jokunen itsemurha livahtaisikin luonnolliseksi kuolemaksi, itsemurhatilastoja voi pitää Suomessa luotettavina. Täällä itsemurhat tilastoidaan itsemurhiksi, jos siitä on olemassa selkeä näyttö. Toisaalta niissä maissa, joissa itsemurha katsotaan synniksi, tilastot saattavat edelleen valehdella.
Onnellisuuden määritteleminen ja mittaaminen ei puolestaan olekaan enää niin yksinkertaista, koska mitään yleistä ja kaikkien hyväksymää onnellisuuden määritelmää ei ole olemassa.
Edellä mainitussa Suomen maailman onnellisimmaksi maaksi luokitelleessa selvityksessä onnellisuutta määriteltiin mm. bruttokansantuotteen ja korruption vähäisyyden avulla. Tällainen mittari ei mittaa onnellisuutta suoraan, vaan kertoo pikemmin onnellisuuden yleisistä edellytyksistä. Kärjistetysti voisi väittää, että tuskin kukaan suomalainen hautoo itsemurhaa sen takia, että meillä on tai ei ole korruptiota.
Onnellisuutta voidaan kysyä myös suoraan kansalaisilta, vaikkapa lukuasteikon avulla, esimerkiksi kuinka onnellinen koet olevasi asteikolla 1–10. Silloin jokainen vastaaja joutuu pohtimaan mitä onnellisuus juuri hänen kohdallaan tarkoittaa. Myös tällaisissa mittauksissa Suomi menestyy hyvin. Toisaalta Euroopan onnellisimmat ihmiset tällä tavalla tutkittuna löytyvät Brittein saarilta ja Islannista. Ilmeisesti saarella asuminen tuo sekin turvaa.
Mary C. Dalyn Yhdysvalloissa johtama työryhmä on saanut paljon huomiota suhteuttaessaan onnellisuusmittausten tuloksia itsemurhiin. Mittauksissa menestyneiden Euroopan maiden ja Yhdysvaltojen osavaltioiden ja siellä tehtyjen itsemurhien välillä on paradoksaalinen suhde. Mitä onnellisempi maa tai osavaltio on, sitä enemmän siellä tehdään itsemurhia. Analyysiyksikköinä ovat siis kokonaiskuva yhden maan tai osavaltion onnellisuudesta ja vastaavalla alueella tehdyt itsemurhat. Löydös onkin tilastollisesti varmasti oikea.
Tutkimusryhmän mukaan paradoksin selittää se, että ympärillä näkyvä onnellisuus korostaa yksilön pahoinvointia ja johtaa sitä kautta itsetuhoisiin ratkaisuihin. Onneton ei siis jaksa katsella toisten hyvää oloa ja päätyy surulliseen ratkaisuun helpommin. Tämä selittäisi myös sitä, miksi sodan ja taloudellisen laman aikana itsemurhien määrä vähenee. Toisin sanoen oma henkilökohtainen ahdinko ja hätä tuntuvat siedettävämmältä, kun muillakin menee huonosti.
Toisessa tämän jälkeen tehdyssä, mutta huomattavasti vähemmälle huomiolle jääneessä tutkimuksessa maantieteellinen analyysiyksikkö muutettiin osavaltiosta kaupungiksi. Yhdysvaltalaisissa kaupungeissa asuvien onnellisuutta kartoitettiin laajalla puhelinhaastatteluotoksella, eli onnellisuutta arvioitiin kysymällä sitä suoraan asukkailta. Tutkimuksen tulos oli tällöin tyystin erilainen: onnellisissa kaupungeissa tehtiin vähemmän itsemurhia ja päinvastoin.
Miksi tulos oli tällöin paitsi erilainen, myös loogisempi? Tutkimuksen tekijät pohtivat, onko koko maan (tai osavaltion) kattava analyysiyksikkö yksinkertaisesti liian laaja ja tuloksia sekoittava. Tutkimuksen tulos panee myös miettimään, voisivatko maaseudulla asuvat kokea ympärillä näkyvän onnellisuuden eri tavoin kuin kaupungissa asuvat. Tähän kysymykseen tutkimus ei anna vastausta. Voisi tietenkin ajatella, että hektiset kaupunkilaiset eivät ehdi kiinnittämään huomiota ohi kulkevien hyvinvointiin siinä missä maalla asuvat.
Entäpä jos onnellisuuden ja itsemurhien yhteyden tutkimisessa ja seurannassa keskityttäisiin yksilötasolle? Tällaista pitkäaikaisseurantaa on tehty mm. Suomessa. Silloin tutkimuksen tulos on selkeä ja looginen: koettu onnellisuus ja tyytyväisyys elämään suojaa itsemurhilta ja onnettomat ihmiset tekevät huomattavasti enemmän itsemurhia. Näinhän se järkikin sanoo. Miehillä itsemurhariski voi nousta jopa seitsemänkertaiseksi.
On todennäköistä, että onnellisuus jakautuu maantieteellisesti epätasaisesti. Olisikin mielenkiintoista tietää, missä asuvat Suomen kaikkein onnellisimmat ja missä kaikkein onnettomimmat ihmiset. Näiden tuloksien peilaaminen itsemurha- ja masennustilastoihin voisi auttaa jäsentämään ja selittämään onnellisuuden ja itsemurhien suhdetta uudella ja tarkemmalla tavalla. Tällöin analyysiyksikkö olisi (maantieteellisesti) järkevämpi ja kohtuullisempi ja tutkimuksen tulokset vastaavasti osuvampia.
Pohdittavaksi jää, mikä merkitys koko kansan onnellisuutta mittaavilla tutkimuksilla loppujen lopuksi on. Vaikuttaa siltä, että ne eivät pysty selittämään itsemurhatilastojen muutoksia ja löydöksiä luotettavasti. Lisäksi masennusta ja muita mielenterveyden häiriöitä esiintyy onnellisten ihmisten Suomessa paljon. Itsemurhia ehkäisevää tai mielenterveyttä edistävää työtä on niiden avulla mahdoton kohdistaa mielekkäällä tavalla.
En väitä, etteikö muiden hyvä olo, menestyminen ja onnellisuus voisi tuntua kurjalta ja ahdistavalta etenkin, jos itsellä menee huonosti. Mutta riittääkö se itsemurhapäätöksen hautomiseen tai sen tekemiseen? Noin vakavaan lopputulemaan löytyy taatusti liuta muita, henkilökohtaisia syitä ja selittäjiä.
Jari Turunen
Kirjoittaja on kuntoutuslääkäri, joka on ollut kehittämässä lukuisia ammatillisen kuntoutuksen palveluja ja joka on kiinnostunut oirekuvien historiasta.
