Todistin suoranaista kisälli-oppipoikahenkistä opetusta asenteista. Tullessani potilashuoneeseen toisen alan edustaja kertoi ohjattavalle opiskelijalleen, kuinka anestesialääkärit ovat sitten erikoislaatuista porukkaa. Hämmennyin hiukan suorasukaisesta kommentoinnista ja vastasin kohteliaasti, että eiköhän kaikista ammattiryhmistä löydy aivan kaikenlaisia persoonia. Kyseinen henkilö jatkoi tähän tarttumatta opiskelijansa ohjausta: ”Ei siis tämä Maria tässä, siksi minä tämän sanonkin hänen kuullensa, mutta tulet kyllä huomaamaan sen eräiden tiettyjen kohdalla ja voit olla varma että varoitan niistä sitten erikseen!” En osannut sanoa mitään. Enkä halunnutkaan, sillä tämä tapahtui potilaan kuullen.
Katsoin erään amerikkalaisen historioitsijan luentoa kielestä ja yhteiskunnasta. Luennoitsijan mukaan suurin mahdollinen suoraan toistensa kanssa kommunikoiva yhteisö on vain 150 hengen suuruinen. Sitä suuremman yhteisön toiminnan on mahdollistanut ihmisten keskuudessa ’fictive language’ eli tiivistettynä meidän kykymme kuvitella abstrakteja asioita ja siirtää tietoa keskenämme myös muista kuin suoraan nähtävillä olevista asioista. Tämä kyky erottaa meidät mm. apinoista. Tähän liittyy myös termi ’gossiping’ eli suoraan käännettynä juoruilu, millä luennoitsijan mukaan siirrämme tietoa muista kuin juuri käsillä olevista tapahtumista ja näköpiirin ulkopuolella olevista ihmisistä. Gossiping on siis elinehto suuremman yhteisön toimimiselle, mutta se voi olla myös sen yhteisön jäsenen tuhoamisen mahdollistava voima. Ajoittain tuntuu, että vain sitä varten.
On paradoksaalista, kuinka ihmisten kanssa ja tiimissä työskentelyyn koulutetut ihmiset ovat niin sokeita puheilleen ja asenteilleen toimiessaan kollegoidensa tai muiden alojen edustajien kanssa. Tilanteet ovat varmasti kaikille tuttuja: kommentoidaan ihan vähän ilkeästi, tiuskitaan, syytetään, jätetään sanomatta, tuhahdellaan, tehdään valituksia, huomautellaan, puhutaan selän takana. Toisinaan en usko sen olevan edes sokeutta tai ajattelemattomuutta, vaan puhdasta pikkumaisuutta, ilkeyttä ja oman pahan olon purkamista. Kun ei itse onnistu urallaan, laihduttamisessa tai avioliitossaan, on helppo ja halpa keino hankkia hyvä mieli korottamalla itsensä alentamalla muita. Mutta tämäpä voi maksaa toisen maineen, ja joka tapauksessa yhteisön toimivuuden, viihtymisen ja jaksamisen. Ja haavoittaa kohdettaan syvästi.
Olen itse kohdannut useammassakin työpaikassa kuiskutusta, että onneksi sinä olet tänään täällä eikä se toinen. Tai että tule sinä nyt tekemään tämä juttu, kun me ei haluta sitä toista. Olen myös ollut työyhteisössä, jossa johtavassa asemassa oleva henkilö käsittelee toisten poissaolojen ja sairauslomien syitä sekä vielä salaista tietoa olevaa irtisanoutumista joko täysin julkisesti tai pienen sisäpiirin kanssa. Tarkoitus voi olla joskus hyvä, jos on ajatus kysyä neuvoa muilta hankalan tilanteen hoitamiseen. Mutta missään tilanteessa johtajan rooli ja asema ei anna oikeutta puhua toisten henkilökohtaisista asioista. Se on myös oman lajinsa juoruilua. Se on paluu yläasteelle, missä porukan johtaja kerää ympärilleen luotettuja, vähän siistimpiä tyyppejä kuin muut ja korottaa näin heidän asemaansa ja tulee samalla luoneeksi epätasapainon alaistensa keskuuteen.
On aivan luonnollista, että kaikki eivät pidä kaikista ja että osa käyttäytyy huonosti ja kemiat eivät aina kohtaa. Mutta ammattilaisten, ammattiryhmästä riippumatta, ei pitäisi koskaan lähteä mustamaalaamaan ketään. Sana leviää helposti varsinkin, jos puolikaskin arvosteleva sana sanotaan potilaan kuullen. On vaarallista leikkiä toisen maineella. Pikkuhiljaa kokonaisen työpisteen maine voi muotoutua puheissa epäammattimaiseksi tai ainakin jotenkin epämääräiseksi. Juorupuheet ja selän takana kuiskailut toimivat tunnetusti kuin rikkinäinen puhelin.
Se että niin lääkäreiden, kätilöiden kuin hoitajienkin opetus perustuu pitkälti kisälli-oppipoikatyyppiseen opetusmenetelmään, on ongelmallista nimenomaan asenteellisuuden opettamisen suhteen. Siinä sivussa, kun opetetaan varsinaista substanssiosaamista, tartutetaan joko vahingossa tai tahallaan asenteita toisia ammattiryhmiä kohtaan. Siksi kannattaisi miettiä joka päivä, olenko minäkin juoruilija. Olenko minäkin yksi niistä, jotka ihan vain vähän kommentoivat toisten asioita. Tai arvostelevat toisten osaamista. Leimaavat toista ammattiryhmää – tai omaansa kuuluvaa. Tai ihan vain vähän kertovat ihan vain yhdelle ihmiselle sen, mitä sattumalta kuulivat toisen epäonnesta, epäonnistumisesta tai mistä tahansa negatiivisesta. Tai jättävät tekemättä sille lopun.
Maria Heliste
Kirjoittaja on lääketieteen lisensiaatti.
Kirjoitus perustuu Lääkärilehden verkkosivuilla julkaistuun blogiin.
