Istuin taannoin pienen siskontyttöni kanssa maauimalan saunassa, ja ovesta vyöryi sisään valtava nainen. Kirkkaalla äänellä Sofia-tyttö kysyi: ”Miksi tuo täti on noin kauhean paksu?” Olin tilanteesta nolostunut, ja selitin lapselle, että meitä on olemassa monenlaisia, lihavia ja laihoja. Jälkeenpäin mietin, mikä teki tilanteesta kiusallisen. Lapsi sanoi viattomuuttaan ääneen ilmiselvän tosiasian, miksi sitä kaunistelemaan! Tietenkään ei ole tavoitteellista loukata ketään laukomalla totuuksia vasten kasvoja, mutta pientä lasta kirjoittamattomat kohteliaisuussäännöt eivät vielä sido.
Viime viikolla puolalainen kolumnisti oli kirjoittanut Helsingin Sanomiin oivaltavan jutun ”Herkuton helmikuu”. Hän oli huomannut, että Suomessa kukaan ei tuijota hänen vatsamakkaroitaan. Kirjoittaja ei missään tapauksessa kävisi kotimaassaan uimahallissa, sillä ulkonäköpaineet kasautuisivat siellä sietämättömiksi. Suomessa hän sen sijaan istuu lauteille lihavien kanssasisariensa viereen suurella ilolla. Suomen uimahalleissa onkin valtava määrä ylipainoisia ihmisiä, ja toki hyvä niin: uinti on erinomainen, niveliä säästävä liikuntamuoto, ja täytyy nostaa hattua jokaiselle rohkealle uinnin harrastajalle. Saunan lauteilla on kuitenkin helppo uskoa todeksi, että puolet suomalaisista aikuisista on vähintään ylipainoisia ja joka viides lihava.
Laihduttaminen ja lihavuus ovat median lempiaiheita. Sen lisäksi, että lehdet pursuavat dieettiohjeita ja vinkkejä kevyempään elämään, myös lihavuudesta on tehty viihdettä. Suurin pudottaja -TV-ohjelma onkin lajissaan melkoista katsottavaa. Länsimaisen elintason paisuttamat ihmiset näännyttävät itsensä liikunnalla puolikuoliaiksi, ja sitten mennään puntariin. Äkkiseltään ajatus tuntuu nöyryyttävältä, mutta yllättävää kyllä, ohjelmassa on mielestäni positiivinen henki. Jos onnistumisen ilo ja esimerkki onnistuvat rohkaisemaan edes jonkun katsojista laihdutuskuurille, on ohjelma puhunut puolestaan. Itse asiassa tämä tosi-TV-formaatti on tärkeällä asialla lihavuuden torjunnassa.
Ennalta ehkäisevä työ olisi taas kerran avainasemassa. Hämmästyttävää oli jokin aika sitten lehdestä lukea, että vanhemmat saattavat ennen kouluterveydenhoitajan vastaanottoa ottaa puhelimitse yhteyttä ja kieltää mainitsemasta lapselleen ylipainosta. Eivät lapset ole tyhmiä. Kyllä he näkevät, kuka on paksu ja kuka ei. Ammatti-ihmisen jos jonkun täytyy saada ja pystyä ottamaan vaikea asia rakentavalla tavalla esille. Ei jokainen kommentti painosta väistämättä johda teini-iän anoreksiaan.
Monien lasten ruokailutottumukset ovat aivan rempallaan. Lukioikäinen kummityttöni kertoi minulle silmät kirkkaina, että tapaa kavereineen korvata koululounaan Hesessä suunnilleen kerran viikossa. Kerran viikossa! Itselläni majoneesipläjäys tursuaisi ulos korvista moisella frekvenssillä nautittuna! Ehkä olen liian vanha ymmärtämään nykyteinien meininkiä, mutta kyllä muutoksen ruokailutottumuksissa valitettavasti näkee. Enenevästi ollaan melkoisen pulleita jo teini-iässä, mikä tietysti tarkoittaa huonoja pelikortteja jatkoa ajatellen. Lapsuuden lihavuuden suurin kompastuskivi on se, että lihavuus jatkuu lähes poikkeuksetta myös aikuisiässä. Painosta on puhuttava, ja lihavuuden ehkäisemiseksi kamppailtava. Silmien sulkemista vakavalta ongelmalta on vaikea ymmärtää. Ihmiset eivät millään tunnu käsittävän, että ylipaino on valtava riskitekijä terveydelle.
Pauliina Paananen
Kirjoittaja on lääketieteen lisensiaatti, joka havainnoi maailmaa äitiysvapaalla olevan erikoistuvan lääkärin silmin.
