Istun luentosalissa. Ulkona nautitaan loppukesän viimeisistä helteistä, mutta sisällä on miellyttävän viileää. Salin etuosan valkokankaalle on heijastettu kuva kylätiestä. Kuvan keskiössä ei kuitenkaan ole itse tie vaan piennar. Vaikka kuva on otettu Norjassa, voisi se olla myös Suomesta. Samanlaisilta tienvarret täälläkin näyttävät.
Viime elokuussa järjestettiin Tampereella yleislääketieteen pohjoismainen kongressi. Eräs luento jäi erityisen hyvin mieleen: Voices from the margins. En oikein osaa suomentaa nimeä osuvasti. Aiheena luennolla olivat sellaiset potilasryhmät, jotka syystä tai toisesta jäävät lääketieteellisessä keskustelussa valtavirran laitamille eli marginaaliin. Lääkäri ei välttämättä löydä paljoakaan näitä potilasryhmiä koskevaa tietoa perinteisistä lääketieteellisistä julkaisuista. Tämä asettaa lääkäreille haasteita esimerkiksi potilaiden vahvuuksien ja haavoittuvuuksien tunnistamisessa.
Yhden tällaisen potilasryhmän muodostavat ne, joiden oireille ei löydy selitystä lääketieteen perusopeista, kuten anatomiasta, fysiologiasta tai biokemiasta. Näitä tiloja kutsuttaan myös yleisnimikkeellä lääketieteellisesti selittämättömät oireyhtymät. Tällaisia ovat esimerkiksi hiivasyndrooma, fibromyalgia, krooninen väsymysoireyhtymä sekä ärtyvän suolen oireyhtymä. Näitä tautitiloja potevat henkilöt saattavat uuden lääkärin kohdatessaan joutua perustelemaan sairautensa uudelleen ja hankkimaan ikään kuin oikeutuksen sairaan rooliin. Tästä aiheutuu ylimääräistä stressiä.
Kuormittavien tekijöiden eli stressin yhteyttä oireisiin on myös tutkittu. Norjalaiset lääkärit totesivat erilaisten kuormittavien elämäntapahtuminen, kuten avioeron, työttömyyden, taloudellisten vaikeuksien pahentavan lääketieteellisesti selittämättömistä oireyhtymistä kärsivien oireilua. Kaikkiin kuormitustekijöihin ei ole mahdollista vaikuttaa, mutta lääkärin lisäksi esimerkiksi sosiaalityöntekijä tai psykologi saattavat tarjota apua stressaavien asioiden käsittelyssä ja ratkomisessa.
Koska lääketieteellisesti selittämättömien oireyhtymien syytä ei toistaiseksi tunneta, on niihin harvoin tarjolla parantavaa hoitoa. Oireiden kanssa voi kuitenkin oppia elämään. Yleislääkäri kohtaa vastaanotollaan usein tällaisia potilaita ja on keskeisessä roolissa hoitoa suunniteltaessa. Hoitoa edesauttaa myös pitkäaikainen ja luottamuksellinen potilas-lääkärisuhde. Suomeksi sanottuna se, ettei lääkäri joka käynnillä vaihdu. Tähän tulisi perusterveydenhuollossa pyrkiä entistä tarmokkaammin. Lääketieteen valtaväylien laitamilla (ja samalla oman mukavuusalueen reunalla) työskentely asettaa haasteita myös lääkärille. Toisaalta pientare on usein valtatietä kiinnostavampi.
Aleksi Varinen
Kirjoittaja on yleislääketieteeseen erikoistuva lääkäri.
