Uutisotsikoiden perusteella lääketieteen suuria edistysaskelia ollaan ottamassa erityisesti geeniteknologian ja immunologian saralla. Kipututkijan näkökulmasta käynnissä on kuitenkin myös melkoinen vallankumous toiminnallisten oireiden ymmärtämisessä.
Jo pitkään on tiedetty, että lääketieteellisesti selittämättömistä oireista kärsivillä potilailla esiintyy muuta väestöä enemmän masennusta ja ahdistuneisuutta. Havaintoa on selitetty ainakin kahdella teorialla. Ensimmäisen mukaan taustalla oleva psykiatrinen häiriö aiheuttaa ylenmääräisen tai korostuneen huolen erilaisista kehoon liittyvistä tuntemuksista. Tämä teoria on ollut lääketieteen piirissä laajalti hyväksytty, mutta sitä on ollut erittäin vaikea todistaa oikeaksi tieteellisen tutkimuksen keinoin. Toinen hypoteesi taas liittyy siihen, että selkeän diagnoosin asettamisen vaikeus johtaa tilanteen pitkittyessä masennuksen tai ahdistuksen kehittymiseen potilaalle. Lisäksi tutkimuksissa on todettu, että monilla toiminnallisilla oireyhtymillä - kuten fibromyalgialla - ja masennuksella on paljon yhteisiä riskitekijöitä: esimerkiksi lapsuuden ajan negatiiviset elämäntapahtumat.
Termi lääketieteellisesti selittämätön esiintyy kirjallisuudessa usein synonyyminä toiminnallisten oireiden kanssa. Kun lääketiede ei löydä selitystä potilaan oireelle, muuttuu se selittämättömäksi. Luokitus ei kuitenkaan ole pysyvä ja on esimerkkejä sairauksista, joita on pidetty pitkään selittämättöminä, kunnes eräänä päivänä selitys löytyy. Mutta myös toiseen suuntaan tapahtuu muutoksia. Epstein-Barr-virusta pidettiin aiemmin kroonisen väsymysoireyhtymän syynä, mutta nykyisin sen ei uskota enää selittävän tilaa.
Aina tieteen edistyminen ei kuitenkaan ole johtanut parempiin hoitoihin. Aiemmin suosittu selitys lääketieteellisesti selittämättömille oireille oli elinten - erityisesti kohdun - toimintahäiriö. Elintä pyrittiin käsittelemään erilaisilla menetelmillä. Renessanssin myötä lisääntynyt ymmärrys ihmisen anatomiasta nosti esiin keskushermoston roolin tuntemusten käsittelyssä. Valitettavasti tieto ei johtanut paremman hoidon kehittymiseen, sillä asian kuvannut englantilainen lääkäri Thomas Willis ehdotti hoidoksi potilaan lyömistä kepillä päähän.
Nykyisin tiedetään, että monissa toiminnallisissa oireyhtymissä esiintyy muutoksia niin toiminnallisissa aivokuvantamisissa ja erilaisissa kivun ja tulehduksen välittäjäaineissa. Näitä samoja muutoksia havaitaan toisaalta myös potilailla, joilla on havaittavissa rakenteellisia - eli siis lääketieteellisesti selitettävissä olevia – muutoksia. Koko vahva kahtiajako toiminnallisten ja rakenteellisten sairauksien tai löydösten välillä ei nykytiedon valossa näytä lainkaan perustellulta. Seuraavana haasteena on kehittää tämän tiedon pohjalta potilaiden yksilöllisiin tarpeisiin sopivia niin lääkkeellisiä, kuin myös lääkkeettömiäkin hoitoja. Kepillä päähän lyömisen ja potilaan leimaamisen aika on ohitse.
Aleksi Varinen
Kirjoittaja on yleislääketieteen erikoislääkäri.
