Lääketieteen opiskelussa ja lääkärin työssä törmää aina silloin tällöin alan ihmisiin, joiden sosiaalinen vuorovaikutus tuntuu herkästi kylmäkiskoiselta ja kankealta. Näistä ihmisistä puhutaan toisinaan selän takana työpaikan kahvihuoneessa tai koulun luennoilla. Usein joku kokee asiakseen pohtia näiden ihmisten soveltuvuutta herkkää tilannetajua ja vaativaan kliiniseen potilastyöhön. Ikäväkseni olen myös itse tällaiseen joskus sortunut.
Edellä oleva tapahtuma on toki yksi epäkollegiaalisuuden monista ilmentymistä, mutta ohitetaan se nyt hetkeksi. Näissä tilanteissa keskustelu usein johtaa pohdintaan siitä, mikä olisi ko. henkilölle parempi ala. Kuluneen vajaan viiden vuoden aikana olen kuullut useita kertoja, että juoruilun kohteena olevan henkilön pitäisi mieluummin hakeutua tutkijaksi, kirurgiksi tai patologiksi. Erityisesti patologiksi, koska siinähän ollaan tekemisissä vain vainajien kanssa ja vuorovaikutustaitojahan ei silloin juurikaan tarvita.
Olen tutustunut opiskelun puolesta kymmeniin kirurgeihin, tehnyt yhteistyötä monien lääkäritutkijoiden kanssa ja tutustunut työharjoittelun puolesta reiluun pariinkymmeneen patologiin, enkä ymmärrä edellä olevaa assosiaatiota lainkaan. Tällaista ehdottavat tuntuvat unohtavan, että em. ammateissa vaaditaan vuorovaikutustaitoja ihan yhtälailla kuin tavanomaisessakin potilastyössä. Toki on mainittava, että näillä aloilla vuorovaikutus on usein hyvin erilaista kuin potilastyössä, mutta samanlaisia perusominaisuuksia ne kuitenkin vaativat: palvelu- ja yhteistyöalttiutta, työyhteisölle soveltuvaa käytöstä sekä sosiaalista herkkyyttä. Potilaskontakti saattaa jäädä vähemmäksi, mutta kaikki näistä aloista sisältävät silti paljon vuorovaikutusta työyhteisön kanssa, erityisesti moniammatillisen yhteistyön kontekstissa. Ja kun potilas joskus ja jouluna tavataan - erityisesti kirurgien tai patologien alalla - sosiaalisen herkkyyden rima on paljon korkeammalla kuin päivittäisessä poliklinikkatyössä.
Näistä aloista patologia tuntuu olevan erikoisala, josta on vallalla eniten virheellisiä mielikuvia. Käsitykset tulevat luultavasti viihdemediasta, jotka ammentavat patologin roolikuvaa raflaavin osin vuosisatojen päästä menneisyydestä. Kärjistetysti syntyy kuva, että patologi olisi jonkinlainen kalpea vampyyri, joka elää sairaalan alimman kerroksen tunneleissa ja häärää työaikana ruumishuoneella, ei nuku koskaan ja viljelee jatkuvasti sarkasmia tai mustaa huumoria.
Todellisuudessa patologin työnkuvasta valtaosa keskittyy patologisanatomisen diagnoosin (PAD) ympärille, eli käytännössä mikroskoopin ääreen. PAD pitää yksinkertaistettuna sisällään kudoskoepalan ottamisen, sen prosessoimisen mikroskooppileikkeeksi patologian laboratoriossa, patologin suorittaman leiketutkimuksen mikroskoopilla ja lopuksi diagnoosin toteamisen tai ehdottamisen löydösten perusteella. Tutkittavista koepaloista valtaosa tulee elävistä henkilöistä ja vain pieni osa lääketieteellisistä ruumiinavauksista, joten vainajien parissa tehtävän työn osuus jää monilla patologian erikoislääkäreillä pieneksi. Se vähäinen määrä työtä mitä vainajien kanssa tehdään ei pidä sisällään minkäänlaista huonoa käytöstä tai epäasiallista huumoria, sillä työhön soveltuvuuden yhtenä tärkeänä kriteerinä on arvopohjan kypsyys ja tilannetaju.
Tiiviin yhteistyön vaatimus tulee parhaiten ilmi jääleikediagnostiikkaa seuratessa. Päivittäin patologian laboratorioon saapuu leikkaussalista pikakuljetuksena näytteitä, joiden sisällöstä tarvitaan tieto mahdollisimman nopeasti. Kyseessä on monesti esim. rintasyöpäleikkaukseen liittyvä vartijaimusolmuketutkimus. Leikkaus ei etene, ennen kuin patologi kertoo, onko näytteessä syöpäsoluja vai ei ja vastauksesta riippuen kirurgi päättää miten leikkaus jatkuu: säästäen vai reilusti leikaten. Tilanne vaatii näytteen nopean prosessoinnin, jossa patologi poistaa imusolmukkeen ympäriltä rasvan ja leikkaa sen pienemmiksi siivuiksi, jotka bioanalyytikot käsittelevät syväjäädytyksellä ja leikkaavat mikroskooppileikelasille sopiviksi millimetrin tuhannesosien paksuisiksi leikkeiksi. Tavanomaisen mikroskooppileikkeen tuottamiseen menee normaalisti kahdesta kolmeen viikkoon kaikkine vaiheineen, mutta jääleiketutkimuksissa aikaa on noin puolisen tuntia.
Vuorovaikutustaidot ovat keskeisiä patologien keskinäisessä kanssakäymisessä: leikkeiden diagnosointi ei ole mustavalkoista ja tahdikas neuvottelu diagnostiikan harmaan sävyistä on arkipäivää. Joustamattomuus omissa näkemyksissä ei tällaisissa tilanteissa ole hedelmällistä, mutta toisaalta kun kyseessä on potilaan etu, täytyy myös osata pitää näkemyksistään kiinni, mikäli perusteet sille ovat hyvät.
Eniten allekirjoittanutta kuitenkin hämmentää ennakkokäsitys, että patologit olisivat jotenkin tilannetajuttomia, kylmäkiskoisia tai sosiaalisesti jäässä. Tuntemani patologit ovat kohteliaita ja sydämellisiä ihmisiä, enkä tunnista lainkaan tällaista yleistystä vuorovaikutuksen ongelmista. Patologit saattavat työnsä ohessa pitää myös yleislääkärin vastaanottoa - onhan jokaisella patologilla kuitenkin taustalla normaali lääkärin kuuden vuoden perustutkinto ja kokemusta terveyskeskuslääkärin työstä. Ja vaikka vuorovaikutustaitoja ei olisikaan ollut ennen lääketieteen opiskelua, kuuden vuoden peruskoulutus kehittää niitä jo merkittävästi.
Jokainen erikoisala ja ylipäätään ammatti sisältää yksilöitä joiden vuorovaikutustaidoissa on toivomisen varaa, mutta sosiaalisen osaamattomuuden tuomitseminen lähinnä vain nostaa arvostelun kohteena olevan henkilön kynnystä kehittää vuorovaikutustaan. Selän takana pohtiminen auta asiaa millään tavoin eteenpäin. Kollegiaalista olisikin ottaa vuorovaikutuksen kehittäminen rakentavasti puheeksi leimaamisen sijaan. Toisaalta olisi myös hienoa, jos ymmärrettäisiin yleisesti, että ihmisillä on erilaisia päiviä. Lääkärin huono vuorovaikutus yksittäisenä päivänä tuntuu nyt yleistyvän koko lääkärin persoonaan ja hyvä toiminta menettää herkästi merkityksensä.
Saku Pelttari
Kirjoittaja on viidennen vuosikurssin lääketieteen opiskelija Tampereen yliopistosta.
