Vanhusten lääkehoito puhututtaa. Aseet sairauksia vastaan ovat lääkärin osaaminen ja persoona, potilaan paranemisedellytykset ja -halu sekä, niin, lääkkeet. Lääkehoito on helppoa jos taudinmääritys on oikea. Lääkehoidon teho on ennustettavissa ja potilas hyötyy tavattomasti.
Silti kuulen päivittäin moitteita lääkehoidosta, ja ehkä tavallisin moite on että tarvitsee ottaa niin kamalan monta pilleriä joka päivä. Tilannetta eivät helpota vanhusten kohdalla puheet siitä, että vanhus ei saisi käyttää kuin tietyn määrän lääkkeitä, kaikki muu on liikaa. Ikään kuin vanhuksella olisi vain tietty määrä sairauksia.
Mutta jospa vanhuksella on diabetes (ja siihen liittyen verenpainetauti, korkea kolesteroli ja kihti), reuma, astma ja osteoporoosi – ei mitenkään harvinainen sairausrypäs. Näiden tautien hoitoon menee takuulla parisenkymmentä tablettia päivässä. Lasketaanpas: sokeritautiin 5 tablettia, verenpaineeseen 2, kolesteroliin 1, kihtiin 1, reumaan 3, astmaan 1 tabletti (+ inhalaattorit) ja osteoporoosiin 3 tablettia = 15 tablettia päivässä. Mitkä pitäisi jättää pois, jos ihmisellä pitää olla jonkinlainen tablettikatto?
En kuitenkaan ihan usko, että julkinen keskustelu oikeasti tarkoittaa, että näihin esimerkin lääkkeisiin pitäisi puuttua. Toivon, että arvostelun kärki suuntautuu niihin lääkkeisiin, jotka muuttavat ihmisen psyykettä. Nykymaailmaa on moitittu stressaavaksi, yksinäiseksi, nuoruutta ja voimaa ihannoivaksi, syrjäytymistä ja väkivaltaa suosivaksi. Kovaa maailmaa eivät kaikki ihmiset siedä nykyään (niin kuin eivät ole sietäneet muinoinkaan), ja tuloksena ovat erilaiset psyykkiset sairaudet ja paha olo. Ahdistumiset, stressit, neuroosit ja unettomuus ovat tavallisia, inhottavia ja niistä halutaan eroon. Oikea lääkehoito tässä tilanteessa on vaativaa.
Hermolääkkeet ovat tehokkaita, mutta oikea käyttö on vaikeaa, koska niihin liittyy monenlaista haittaa. Kovat psyykelääkkeet, eli ne jotka muuttavat mieltä, ovat tulleet yhä arkisemmiksi. Lääkäri kutsumuksena mukaisesti haluaa lievittää vanhuksen yksinäisyyttä, vanhenemisen ahdistusta ja unettomuutta. Lääke ei paranna, mutta auttaa tekemään elämän vanhukselle siedettäväksi. Näin ovat vastakkain psyykelääkkeet kaikkine haittoineen ja ihmisen oma sietokyky. Tässä ihmisellä tarkoitan niin potilasta, hänen omaisiaan kuin hoitavaa lääkäriäkin.
On myös tärkeä tajuta, että kaikkeen ei ole hoitoa, ei lääkehoitoa eikä muutakaan hoitoa. Silloin lääkärin tehtävä on lohduttaa, lievittää ja selittää. Potilaan voimavarat tulevat nyt käyttöön – kun tietää millainen sairaus on kyseessä, sen tuomat muutokset elämiseen on helpompi sietää, kun ne kerran on joka tapauksessa siedettävä.
Yli 30-vuotisen lääkäritaipaleeni aikana juuri tämä onkin ehkä suurin viime aikojen opetukseni – kaikkeen ei ole hyvää hoitoa ja joskus ei ole mitään hoitoa. Omasta koulutuksesta ja viestimistä olen saanut sellaisen kuvan, että aina voi hoitaa. Mutta totuus on, että aina ei voi hoitaa. Aina voi kuitenkin selittää, keskustella ja lohduttaa. Ja silloin potilaan ja minun välinen vuorovaikutus muuttuu, meistä tulee eri tavalla läheisiä, ihmisiä jotka tavoittelemme yhteistä ja erillistä hyvää.
Robert Paul
Kirjoittaja on turkulainen dosentti ja sisätautien erikoislääkäri.
