Opiskeluajoista lähtien meille on opetettu, että se lääkäri joka ei tee virheitä, näkee liian vähän potilaita. Koska jokainen kuitenkin joutuu kohtaamaan virheensä yksin, on ensimmäisillä kerroilla lähes poikkeuksetta seurauksena järkytys ja ammatillinen identiteettikriisi. En ollut poikkeus tähän sääntöön.
Lyhyen urani ajalle on jo ehtinyt sattua lukematon määrä mokia, lipsahduksia, vahinkoja, virhearvioita ja unohduksia. Isompia virheitä on onneksi toistaiseksi ollut vain vähän. Ne nimittäin satuttavat – sekä lääkäriä että potilasta. Yhden sellaisen jälkeen olin vähällä jäädä kotiin nukkumaan itsesääliäni pois. Onneksi järki voitti ja työpaikalla kollegat tukivat pahimman yli, eikä potilaallekaan koitunut pysyvää harmia. En toki koskaan kuvitellutkaan olevani turvassa virheiltä, mutta kuvittelin aina niiden vaanivan päivystyksen viimeisillä tunneilla tai hurjassa kiireessä. Kokemus on kaksin verroin musertavampi, kun näihin ei voikaan vedota.
Virheiden tekeminen on kovin inhimillistä. Ehkä juuri siksi me lääkärit vihaamme sitä. Me haluaisimme olla vähän enemmän. Me haluaisimme tietää, muistaa, osata ja parantaa, ja moni tekee pitkää päivää täyttääkseen omat vaatimuksensa. Ammattikuntana olemme tunnollisimmasta päästä. Siitä huolimatta keskustelupalstat tulvivat kommentteja rahanahneista lääkäreistä, joita kiinnostaa vain oma napa. Vihapuhe saavuttaa lääkärit yhtä nopeasti kuin vastaanoton ovi kolahtaa kiinni.
Haartmanin sairaalan osastonlääkäri Victoria Webster laittoi viisaasti meidät sairaalalääkärit lukemaan Jerome Groopmanin kirjan How Doctors Think. Groopmanin mukaan lääkärien virheet eivät yleensä johdu tiedon tai taidon puutteesta, vaan ajatuksen urautumisesta. Jos on hoitanut aamupäivällä jo kolme tavallista lumbagoa, ei neljännen potilaan kohdalla osaakaan epäillä pyelonefriittiä selkäkivun taustalla. Groopman toteaa, että lääkärien on syytä ymmärtää oma vajavaisuutensa ja rohkaista myös potilaita kyseenalaistamaan päätöksiään. Nykypäivänä lääketiede ei voi olla enää mitään salatiedettä, vaan meidän on avoimesti voitava kertoa potilaille miten päätelmämme etenevät. Tätä kehitystä vastaan voi taistella tai sen voi hyväksyä ja omaksua osaksi omia työtapoja.
Tänä päivänä on tapana kannustaa ihmisiä epäonnistumaan, suorastaan rohkaista siihen. Meiltä suomalaisilta kuulemma puuttuu rohkeutta epäonnistua ja sen vuoksi meillä ei synny uusia innovaatioita, vaan mieluummin pelataan varman päälle. Kuka rohkaisisi lääkäriä – jos ei nyt epäonnistumaan, niin ainakin hyväksymään epäonnistumiset? Niin rohkeaa konsulttia tuskin löytyy. Meitä voisi kuitenkin muistuttaa siitä, että virheistä voi oppia paljon tehokkaammin kuin onnistumisista.
Peliyhtiö Supercellin toimitusjohtaja Ilkka Paananen sanoo, että heillä onnistumisia juhlitaan oluella ja epäonnistumisia samppanjalla. Tarkoitukseni ei ole kannustaa kollegoita lisäämään alkoholinkäyttöään, mutta ajatuksesta voisimme ottaa oppia. Taidanpa viikonloppuna itsekin nauttia lasillisen samppanjaa – ihan vain varmuuden vuoksi. Virheitä kuitenkin tapaa sattua.
Sohvi Mäntykoski
Kirjoittaja on tamperelainen yleislääkäri.
