Mikä yhdistää sanoja kipu, seksi, kuolema? Ainakin puhumisen tai puheeksi ottamisen vaikeus. Lääkärilehti uutisoi viime kesänä, että lääketieteen opiskelijoille aiotaan jatkossa opettaa potilaan kanssa seksuaalisuudesta puhumista, mikä on hieno uutinen. Listaan voisi lisätä vielä ainakin kivun, mielenterveysasiat, väkivallan ja kuoleman.
Kolme viimeksi mainittua ovat useimpien lääkäreiden hankalat aiheet -listalla. Kipua pidämme niin arkipäiväisenä, että emme useinkaan pidä sitä vaikeana aiheena. Tai pidämme sitä niin normaalina, niin tavallisena, että emme usein huomaakaan arvottavamme sitä vähäpätöiseksi. Tai vähättelevämme potilaiden kipukokemusta. Toivottavasti kukaan ei enää koskaan sano, että kipu kasvattaa ja kärsimys jalostaa. Ei se mitään kasvata, paitsi ehkä ahdistusta.
Kipu on evolutiivisessa ja biologisessa mielessä vahva signaali, joka varoittaa meitä vaarasta ja sitä se on edelleen sen kokijalle. Potilaalle kipu voi merkitä pelkoa vakavasta sairaudesta ja sen myötä työkyvyttömyyttä, ansion- tai terveyden ja toimintakyvyn menetystä, jopa kuolemaa. Se aiheuttaa usein ainakin unettomuutta, masennusta, ahdistusta. Me tiedämme, että kipu on hyvin harvoin todella merkki mistään korjaamattomasta kuolemanvakavasta asiasta, mutta me emme saa vähätellä sen tuomaa kokemusta.
Oikeastaan juuri niitä asioita, joita pidämme arkipäiväisinä lääkärin ammatissamme, meidän pitäisi varoa. Arkipäiväisyys ja tavallisuus meille ei tarkoita, että ne olisivat vähäpätöisiä potilaalle. Juuri siksi meidän pitäisi kiinnittää huomiota niiden kysymiseen. Kompastumme usein myös siihen ansaan, että koska meille lääkäreinä niistä puhuminen ei useinkaan ole vaikeaa, unohdamme että potilaalle voi olla. Tai ehkä usein kuvittelemme, että meidän on helppo puhua vaikeistakin asioista, mutta osaammeko sittenkään?
Joistakin vaikeista asioista puhuminen on helpompaa kuin toisista. Mielenterveysasioilla on selvästi suurempi stigma ihmisten keskuudessa kuin kuolemalla, josta kirjoitetaan paljon neutraalimmin. Kuolema hyväksytään osaksi elämää, sitä osataan surra avoimesti ja se on yleisesti hyväksyttyä, mutta mielenterveysasioista vaietaan edelleen. Tai onhan niitä masentuneita ja ahdistuneita ihmisiä naistenlehdissä kertomassa ahdistuksestaan, mutta he ovat aina hyvässä kunnossa, meikattuja ja hoikkia. Niitä, jotka ovat aidosti väsyneitä, ahdistuneita tai riippuvaisia, ei näy missään.
Miksi näin? Voisiko olla niin, että kuolemaan johtava sairaus koetaan ehkä jollakin tapaa jopa runollisena tai ainakin traagisena: On lähes kunniallista ja ainakin äärimmäisen surullista kuolla johonkin tautiin, mutta mielenterveyden horjuminen tekee ihmisestä jotenkin heikon, hullun. Ikään kuin mielenterveyden järkkyminen olisi enemmän oma vika kuin vakava sairaus. Kuin somaattinen sairaus olisi kohtalon tuomaa, mutta hulluus omaa syytä, ainakin häpeällisempää.
Väkivallasta tulee lääkäriasia silloin, kun potilas joutuu hakeutumaan vammojensa vuoksi lääkäriin. Ei sitä meille välttämättä kerrota, mutta meidän pitäisi lääkäreinä olla sen verran rohkeita, että kysymme nähdessämme vammoja. Saatamme olla se ainoa taho, joka asian ottaa puheeksi tai jolle potilas uskaltaa kertoa. Poliisia ei usein, varsinkaan perheväkivallan kohdalla, haluta sotkea asiaan, ja sukulaisille kertominen hävettää. Lääkäri koetaan yleensä neutraalina tahona, ja sitä valttia meidän tulisi käyttää auttaaksemme potilasta.
Aloittamalla keskustelun vaikeaksi koetusta aiheesta lääkäri tietyssä mielessä antaa luvan puhua, poistaa puhumattomuuden tabun. Aiheet, jotka lääkärin mielestä ovat aivan tavanomaisia, voivat olla potilaalle arkoja, noloja tai hän voi kokea itsensä oudoksi, kun miettii esimerkiksi seksuaalisuuttaan syöpähoitojen lomassa. Lääkäri voi parhaimmillaan normalisoida näitä tuntoja, tehdä selväksi, että ne kuuluvat elämään ja samoin sairastamiseen.
Sairastuessaan tai kokiessaan muita mullistuksia elämässään ihminen ei katoa mihinkään sieltä kaiken alta. Lääkärillä on ammattinsa kautta aitiopaikka kertoa se ihmiselle. Että me kaikki olemme loppujen lopuksi aika samanlaisia. Pohdimme kaikki samoja kysymyksiä, koemme samat asiat noloiksi tai surullisiksi. Ja ei se mitään, vaikka sinä kokisit jotain hyvinkin erilailla kuin muut, sekin on sallittua. Kuinka paljon sen ymmärtäminen voisikaan monesti auttaa. Toisinaan lääkärillä ei välttämättä ole mitään muuta, mitä tehdä jonkun hyväksi, kuin sanat.
Maria Heliste
Kirjoittaja on lääketieteen lisensiaatti.
Kirjoitus perustuu Lääkärilehden verkkosivuilla julkaistuun blogiin.
