Lääkärinä on vaikea lomailla. Työn varjo tuntuu lankeavan jokaiseen niemennokkaan ja lomalentoon, rapujuhlaan ja sienimetsälle. Jos ei työpaikalta kysellä perään, niin sukulaiset vaativat päivystyksellisiä haavanhoito-ohjeita (mökkikunnassa on vain kesäkandeja), pistämään kerralla kuntoon anopin sisaren lääkityksen ja kumoamaan sote-uudistuksen.
Olen lomaillut muutoinkin kuin lääkärinä, viimeksi opintojen aikaisesta Alepan kassan työstä. Siinä vasta loistava työpaikka! Kun loma alkoi, laskin kassan ja poistuin. Työt eivät kasaantuneet, kun joku muu myi asiakkaiden maitolitrat ja poisti nahistuneet tomaatit hyllystä. Kukaan ei vedonnut omaantuntooni, jotta olisin tavoitettavissa hätätapauksia varten. En edes minä.
Lomailin kassa-aikoina surutta, koska työ oli minulle väliaikaista. Olin kouluttamaton, sitoutumaton ja legendaarisia kesäjuhlia lukuun ottamatta verkostoitumaton. En hetkeäkään tuntenut olevani lomaileva Alepan kassa. Sen sijaan ”lääkäri” ei kuvaa minulle vain työtä tai läpäistyä tutkintoa, vaan myös identiteettiäni.
Milloin ja miten tuo identiteetti muodostui? Pääsykokeisiin lukevia lukiolaisia seuratessa muistuu nuoruuden hauraus mieleen: jo lääkikseen pyrkivä oli melkein lääkäri. Ensimmäisen vuosikurssin pojat käyttivät surutta lääkärin identiteettiä baaritiskillä. Itse kypsyin hitaammin, ihmetellen vielä kandiaikana kesäsijaisen asemaani. Ihan oikeastiko ne antavat minun täällä terveyskeskuksessa määräillä ihmisille hoitoja?
Siitä se identiteettikin todennäköisesti lähti: ympäristön minulle antamasta määritelmästä. Kollegat ja joskus jopa potilaat kohtelivat jääräpäisesti minua lääkärinä. Arvostivat tai arvostelivat nimenomaan ammattikunnan edustajana. Kesän lopulla peilistäkin alkoi katsoa ainakin tuleva lääkäri.
Vapaa-aikana siinä oli varjopuolensakin. Alepa-aikoina kukaan ei varta vasten avautunut minulle ketjuliikkeiden surkeasta valikoimasta ja mahtaillut saaneensa hetkessä Stockan herkusta haluamaansa tuotetta, josta Arvauskaupan aloitteleva kesämyyjä ei ollut kuullutkaan. Toisaalta, enpä itse tuolloin tuohtunut perusterveen asiakkaan ymmärtämättömyydestä tai lähtenyt kovin hanakasti puolustamaan kaupanalan lainalaisuuksia.
Vaikka ympäristö antaa tukensa identiteetilleni, on minun itse ratkaistava, miten sitä milloinkin käytän. Vaimon hommista selviää tarvittaessa läpi vuoden vartin pätkissä, mutta lapset tarvitsevat enemmän ja se tuntuu joskus kohtuuttomalta vaativan työn lisäksi. Kun isillä on nyt päivystyskin. Ja äidillä tämä artikkeli ja erikoislääkäritentti ja klinikkameeting ja ja ja. Silloin ammatinvalinta voi tarjota helpon tekosyyn vältellä rasittavia ihmissuhteita, lomallakin. Maitokaapin tilauksista läpi loman vouhkaavaa Alepan kassaa kehotettaisiin vakavasti rauhoittumaan, mutta lääkärihän vain kantaa vastuun ammattiosaamisestaan, kun ehtii vihdoin lomalla osallistua kongresseihin ja syventyä artikkeleihinsa.
Vaan perhe-elämä ei mene kuin Alepassa. Kukaan muu ei huolehdi perhesuhteistani, jotka ovat työni suloisella tekosyyllä nahistuneet hyllyllä läpi talven. On aika astua vaivalla hankitun lääkärin identiteetin varjosta muihinkin rooleihin – äidin, vaimon, tyttären ja sisaren, noin alkajaisiksi. Jos en millään kestä, voin sentään nokitella rapujuhlissa sote-uudistuksesta jonkun yhtä kipeästi töihin kaipaavan kollegan kanssa.
Janna Rantala
LL Janna Rantala on lastenpsykiatri, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka myös kouluttaa lastenpsykiatriaan ja vanhemmuuteen liittyvistä aiheista.
