Kuuntelin torstaina 16. tammikuuta radiosta toimittaja Kaisa Raittilan aamuhartauden, joka oli väkevä kannanotto kyynisyyden epidemiaa vastaan ja lähimmäisen huomioimisen puolesta. Se laittoi virkamiehen seinää vasten niin, että aiheeseen tuli vielä viikonloppuna palattua Yle Areenan kautta. Teema oli suoraa jatkoa lastenpsykiatri Janna Rantalan kirjoitukseen.
Työskentelin marras-joulukuussa kuukauden Filippiinien keskiosissa Punaisen Ristin kenttäklinikassa alueilla, joilla hirmumyrsky Haiyan oli tuhonnut laajalti niin asumuksia kuin infrastruktuuria. Jouluviikon lomailin kotona ja sitten palasin työpaikalleni Lohjan terveyskeskukseen. Työpaikalla ja ystävien kesken olen kysyttäessä kertonut päällimmäisiä kokemuksia ja myös kuvia on katseltu. Tavallisin esitetty kysymys on ollut, että millaista on kohdata suomalaisen väestön vaivat, valitukset ja huolenaiheet kokemani jälkeen.
Vaikka ihmisten kulttuuriset taustat vaikuttavat siihen, miten he tuovat esiin omat huolensa ja heidän käsityksiinsä huolien syistä, niin ihmiselämän ahdistusten kirjo ja unelmat ovat hämmästyttävän samankaltaisia missä sitten ihmisiä kohtaakin. Lääkärin työtä se helpottaa, eikä siksi varsinkaan yleislääkärille voi olla mikään ongelma hypätä olosuhteista toiseen. Onhan minun päivittäisen vastaanottoni puitteissa kyettävä kohtaamaan saman tunnin sisällä ihmisiä nuhanenistä omaisensa menettäneisiin ja ylivelkaantuneista masentuneisiin ja vatsakipuisiin. Nuorille kollegoille olen korostanut oman sisäisen kameleontin kehittämisen välttämättömyyttä yleislääkärin työssä. Yhtäkaikki jokaisessa kohtaamisessa luottamuksen syntymiseksi ensisijaista on, että potilas kokee, että hänen huolensa otetaan vakavasti ja että lääkäri on kyseisessä hetkessä häntä varten. Vain siten voi syntyä hoitosuhde, joka voi johtaa onnistumisiin potilaan hyväksi ja tuottaa siten tyydytystä myös hoitavan tiimin jäsenille.
Hoitotyötä tuntemattomalle voi tulla ensinnä mieleen, että suomalaisten huolet ovat kovin mitättömiä verrattuna kotinsa menettäneiden murheisiin jossain katastrofialueella. Hyvinvointiyhteiskuntamme yltäkylläisyydessä sivullisen mielestä kovin vähäpätöinen asia voi saada yksilön silmissä kohtuuttomat mittasuhteet. Materiaaliset puitteet eivät kuitenkaan juurikaan paranna edellytyksiämme selvitä silloin, kun ihmissuhteet alkavat ahdistaa tai terveyden ja hyvinvoinnin kontrollin tunne menetetään. Vauras yhteiskuntamme on kuitenkin investoinut turvaverkkoihin ja silloin lääkäri toimii kapellimestarin tavoin arvioiden potilaansa tuen ja avun tarpeen ja auttaen häntä pääsemään sen avun piiriin, joka voi parhaiten tukea hänen toipumistaan ja kuntoutumistaan.
Lääkäri on se inhimillinen tekijä, joka voi joko rohkaista tai etäännyttää potilasta avun äärestä. Siksi on tärkeää, että sekä rakenteiden että siinä toimivien puolesta potilas voi kokea, että hänet otetaan vakavasti ja hänen huolensa arvioidaan asiallisesti – niin kuin meistä jokainen odottaa ja haluaisi itsensä kohdattavan.
Siksi siis jokaisen potilaan kohtaaminen on hänelle tärkeä ja lääkärille luottamuksen osoitus, eikä mikään voi olla haitallisempaa kuin kyyninen tai välinpitämätön ennakkoasenne potilaan asian tärkeydestä.
Ari Mönttinen
Kirjoittaja on yleislääketieteen erikoislääkäri ja toimii terveyskeskuslääkärinä Lohjan terveyskeskuksessa.
Julkaistu Lääkärilehden verkkosivuilla.
