Toisinaanajattelijalle on erityinen juhlahetki tulla kutsutuksi ajattelemaan julkisesti toisin. Viimeksi tämä tapahtui marraskuun alussa, jolloin tehtäväni oli pohtia priorisointia asiakasrajapinnassa eli sorvin ääressä. Lähdin matkaan ystäväni ja potilasaktiivi Heikki Leistin kanssa. Bussimatkalla muokkasimme terveisemme kolmeksi uudeksi malliksi, jotka saattaisivat hieman elävöittää keskustelua potilaan osallistumisesta – tai kuten vielä varsin usein ajatellaan ”sekaantumisesta” hoitoonsa. Valitettavan usein priorisointipäätökset käytännössä perustuvat ”ihmistuntemukseen”.
Toki meillä on olemassa kunnalliset terveys- ja perusturvalautakunnat, joiden pitäisi keskittyä strategisten linjausten ja taloussuunnittelun valmisteluun hallituksen ja valtuuston päätettäviksi. Niiden tulisi toimia strategisen johdon tukena ja edustaa omistajan ääntä käsitellen kysymyksiä: ”mitä”, ”milloin” ja ”millä hinnalla”. Jokin viisaus siinä kuitenkin täytyy olla, että ilman erityistä paimentamista lautakunta ikään kuin luonnostaan valuu käsittelemään hyvin arkipäiväisiä operatiivisen johtamisen ja työnjaon kysymyksiä. Siksi ensimmäinen uusi mallimme saikin nimen ”Käyttäjälautakunta”.
Käyttäjälautakunta eroaa strategisesta ja poliittisesta lautakunnasta olemalla operatiivisen johtamisen ja kehittämisen väline. Se käsittelee kysymystä: ”miten”. Lautakunta toimii organisaation johdon ja keskijohdon tukena ja tuo kehittämiseen ja johtamiseen käyttäjän äänen. Käyttäjälautakuntaa ei valita poliittisesti, vaan hakemusten perusteella. Poliittinen lautakunta voi määritellä, minkälaisia ihmisiä ja minkä käyttäjäryhmien edustajia se mielellään näkisi lautakunnassa (tämä voi helpottaa kynnystä uuden lautakunnan perustamiselle).
Toinen mallimme sai nimen ”Kolme viisasta potilasta”. Tämä olisi kaikenlaisen kehittämisen sekä palveluiden tuottamisen ja sisällön suunnittelun työväline, jolla mukaan saadaan potilaskäyttäjän näkemys. Malliin tarvitaan kolme pohdittavan asian/ongelman/palvelun vuoksi organisaatiosta palveluja hakevaa ihmistä, pannullinen kahvia sekä keittiöstä pullat. Nämä kootaan samaan tilaan keskustelemaan, kuinka ja keneltä potilaat haluaisivat tämän palvelun saada ja mitä muita odotuksia heillä on sen suhteen. Tämä yhteinen pohdinta pyritään toteuttamaan mahdollisimman pian ja vähäisellä byrokratialla heti, kun jotain kehittämis- tai muutostarvetta ilmenee.
Kolmas malli ”Asiantuntijapotilaat” on jo olemassa. Erityisesti NHS:ssä (National Health Service) sillä on vakiintunut rooli. Organisaation on syytä budjetoida vuosittain resursseja asiantuntijapotilaiden kouluttamiseen. Tavoitteena on, että asiantuntijapotilas olisi avainasiakas ja kallis potilas eli paljon palveluja käyttävä. Näin hyöty syntyy toisaalta kokemusasiantuntijana ja vertaistukena toimimisesta sekä potilaan oman ongelman jäsentymisestä. Organisaation tulee olla valmis maksamaan asiantuntijapotilaalle palkkio/palkka työstään. Tiettyihin projekteihin tulisi pystyä palkkaamaan asiantuntijapotilas säännöllisellä kuukausipalkalla.
Sille, joka kaipaa teoreettista viitekehystä mallien kokeiluun, suosittelen Duodecimin 2011 julkaisemaa kirjaa Kohti asiakkuutta. Jos organisaation talousjohto vielä tämänkin jälkeen epäröi, on syytä tarttua raskaampaan kalustoon. Nenosten sukuseuran tuoreena varapuheenjohtajana suosittelen erityisesti Suvi Nenosen väitöskirjaa Customer asset management in action ja sen pohdintaa käsitteestä ”customer lifetime value”. Yhdessä yksikanavaisen rahoituksen kanssa se voisi tarjota mielenkiintoisia mahdollisuuksia myös terveydenhuoltoon.
Mikko Nenonen
Kirjoittaja on hartolalainen terveyskeskuslääkäri, kunnallispoliitikko ja toisinaanajattelija, oppiarvoiltaan yleislääketieteen dosentti ja eMBA.
