On keskiviikkoaamu, kello hieman yli kahdeksan. Kävelen sisään eräälle Tampereen yliopistollisen sairaalan poliklinikoista, kärkkymään, josko voisin osallistua sivustaseuraajana jollekin polilla pidettävistä vastaanotoista. Etsin ensimmäisenä lähimmän sairaanhoitajan, tervehdin, esittelen itseni kandiksi ja kysyn, onko minulle jotain tekemistä. Hän tervehtii kohteliaasti hymysuin, pyytää minua peremmälle kansliaan ja käyttää hyvän tovin kertoessaan ulkomuistista useamman eri vastaanottohuoneen ohjelman. Vielä vähän uneliaana kuuntelen parhaani mukaan ja valitsen vaihtoehdoista kiinnostavimman. Sairaanhoitaja lähtee vielä saattamaan minua vastaanottohuoneeseen huolimatta siitä, että hänellä olisi ollut varmasti muutakin tekemistä.
Olin saamastani vastaanotosta hyvin iloinen, sillä tiedän varsin hyvin, ettei sellainen ole itsestään selvää. Erään opettajan sanoin: ”Sairaala on ensisijaisesti aina työpaikka ja sen koneisto rullaa eteenpäin – opiskelijoista huolimatta”. Kerroin sairaanhoitajalle matkalla, että koin häneltä saamani kohtelun kovin ystävälliseksi ja että olin siitä hyvin kiitollinen”. Kyllähän sitä nyt aina kollegaa parhaansa mukaan auttaa,” hän vastasi iloisesti. Kyseinen vastaus piti mielestäni sisällään valtavasti näkymätöntä viisautta. Sen kuultuani oli koko loppuviikon hyvä fiilis.
Miten näin pienestä yksinkertaisesta lausahduksesta voi tulla niin hyvä mieli? Sairaalaympäristössä henkilökunnan suhtautuminen terveysalan opiskelijoihin vaihtelee osastoittain. Opiskelijan hyvinvointi klinikassa perustuu pitkälti tähän suhtautumiseen ja siihen, kokeeko opiskelija olonsa tervetulleeksi sinne, missä hänen on koulutuksensa puolesta oltava. Motivaatiolle parasta lääkettä on tulla edes symbolisesti tunnustetuksi osaksi työyhteisöä, vaikka onkin vasta opiskelija. Minulle kuitenkin merkittävintä tässä oli yksi sana – kollega. Kyseessä on siis kaikkien tuntema, työkaveria tarkoittava termi, joka viittaa vahvasti kollegiaalisuus-käsitteeseen.
Kollegiaalisuus käsitteenä on sääntö – eettinen ohje – jolla on lääkäripiireissä lähes raamatulliset mittasuhteet. Kollegiaalisuussääntö on ensinnäkin yksi vanhimmista lääkärin profession säännöistä: ensimmäinen vedos tästäkin löytyy vuosituhansien takaa Hippokrateen teksteistä. Toisekseen, sitä voidaan pitää yhtenä tärkeimmistä julkisen terveydenhuollon toimivuuden mahdollistavista tekijöistä: se toimii ikään kuin koneiston voiteluöljynä. Tärkeänä perusarvona kollegiaalisuuden käsite opetetaan jokaiselle lääketieteen opiskelijalle jo ensimmäisellä viikolla ja siitä keskusteleminen jatkuu tasaisin väliajoin läpi koulutuksen.
Lääkäriliiton sivuilta löytyvissä eettisissä ohjeissa kollegiaalisuudesta on kirjattu seuraavasti: ”Lääkärin tulee omalla käytöksellään ja toiminnallaan vaalia ja edistää kollegiaalisuutta potilaan parhaaksi sekä arvonmukaisen hengen ja hyvän toveruuden ylläpitämiseksi”. Kyseinen pykälä ei avaa kollegiaalisuutta tarkemmin ja varmaankin siksi kollegiaalisuudesta on vallalla toisistaan hieman poikkeavia käsityksiä. Kaikki termin tuntevat ovat kuitenkin luultavasti yhtä mieltä siitä, että käytännön kollegiaalisuus tarkoittaa hyvän työilmapiirin ylläpitämistä sekä työkavereiden avustamista parhaansa mukaan siten, että lopputuloksena on potilaalle paras mahdollinen hoito. Kaikki tuntevat myös joitain ilmiselviä sääntöjä, kuten kehotuksen pidättäytyä juoruamasta sekä haukkumasta kollegaa potilaalle tai muille työkavereille.
Päivittäinen kollegiaalisuuden tuoma hyvinvointi työyhteisöissä ei ylitä uutiskynnystä yhtä tehokkaasti kuin siihen liittyvät skandaalit, joten käsitteelle on muodostunut myös synkempi kaiku: joillekin sanasta saattaa tulla mieleen ”hyväveli”-ryhmittymät, joissa raha ja tittelit kiertävät veljeltä toiselle. Toisaalta kollegiaalisuussäännön ajamana on saatettu suojella huonosti käyttäytyvää, tai jopa rikollista työkaveria. Tällaisissa tilanteissa kollegiaalisuussääntöä on väärinkäytetty räikeästi, mutta nämä tapaukset ovat käsittääkseni harvinaisia yksittäistapauksia.
Käsitettä on hankala avata tarkemmin, johtuen sen tulkinnanvaraisuudesta. Merkittävimmät näkemyserot liittyvät lähinnä käytännön asioihin ja siihen, ketä kollegiaalisuussääntö koskee. Osa lääkäreistä kokee kollegiaalisuussäännön käsittävän pelkästään oman ammattikunnan jäseniä, mutta valtaosa lääketieteen harjoittajista sisällyttää kollegiaalisuussäännön piiriin myös muut sosiaali- ja terveydenhuoltoalan ammattikunnat.
Jälkimmäinen tulkinta on käsitteellisestikin parempi, sillä kollegiaalisuuden yleisin määritelmä kuvaa kollegoiden välistä toveruussuhdetta, jossa kollegoilla tarkoitetaan samaan tavoitteeseen pyrkiviä, toistensa taitoja ja tietoja kunnioittavia ammattilaisia. Terveydenhuollon työntekijöillä on kuitenkin kaikilla sama tavoite, eli potilaiden etu ja hyvinvointi. Omasta puolestani kuulun myös tähän jälkimmäiseen joukkoon ja siksi olinkin iloinen, kun tarinan sairaanhoitaja minua kollegaksi kutsui. Erityisesti, kun sana tuli spontaanisti: vaikka minä koenkin hänet jo kollegaksi, kokemus ei aina ole automaattisesti molemminpuolinen.
Lääketieteellinen koulutus on hyvin kuvattavissa jättiläisen olkapäille kiipeämisenä: valtaosa opittavasta saadaan vanhemmilta kollegoilta. Sitten kun siellä huipulla seisotaan, tulee tilanteita, jolloin tasapaino pettää ja saattaa horjahtaa. Kyydissä pysyy paremmin, jos muistaa, että samalla tasolla on vieressä hoitajan olkapää, johon tahaton sivuaskel usein turvallisesti pysähtyy. Viimeistään sitten ymmärtää, miksi hoitaja on arvokas kollega ihan yhtä lailla kuin lääkärikin.
Näkymätön viisaus tulee vastaan yleensä yllättäen, kuten tässäkin tapauksessa. Kohtaamani sairaanhoitaja konkretisoi minulle yhdellä lauseella, ettei kollegiaalisuus ole pelkästään yhden ammattiryhmän yksinoikeus: se kuuluu kaikille soten ammattiryhmille ja näiden alojen opiskelijoille. Koneisto ei toimi kauaa, jos sen öljyää vain osittain ja kaikkia osia tarvitaan että kokonaisuus toimii.
Saku Pelttari
Kirjoittaja on lääketieteen kandidaatti Tampereelta. Virallista lääketieteen opiskelua neljä vuotta takana, epävirallista elämän verran edessä.
