Ylen Vaakakapina-ohjelma on julistanut Kasvurauhan. Kampanja muistuttaa viisaasti ”lapsen painon olevan aikuisten asia”, ei lapsen kuullen kommentoitava ominaisuus lainkaan. Naapureiden, sukulaisten ja opettajien tulisi kunnioittaa lasta, vaikka hänen sen hetkinen painonsa kiinnittäisikin aikuisen huomion.
Lääkärin näkökulmasta asia ei ole ihan yhtä yksinkertainen. Paino on terveydentilan mittari siinä missä pituus, näkö tai kuulokin – poikkeamiin on velvollisuus puuttua. Mutta miten? Harva lääkäri haluaa loukata. Jokunen on varmaan syntymätökerö tai liian korskea opetellakseen kunnioittavamman puheenparren. Mutta valtaosa meistä miettii miten ihmeessä saisi homman hoidettua nimenomaan lapsen ja perheen parhaaksi.
Kovimmassa paineessa lienevät koululääkärit. Aikaa on vähän, oppilaita paljon, useimmat lapset vastaanotolla ilman vanhempia. Osa vanhemmista kieltää jo etukäteen puhumasta lapselle painosta, mutta eivät myöskään itse tule paikalle keskustelemaan. Se on sääli, joskin ymmärrettävää. Monilla vanhemmilla kaikuu vielä mielessä oma kasvuaikainen nöyryytys. Ehkä luokkatovereiden haukut tai lääkärin liian töksähtävät sanat. Enon mukamas hauska vitsi, tädin näyttävä kauhistelu. Näitä riittää!
Mutta koska lapsen paino todella on aikuisten asia, täytyisi sekä meidän lääkäreiden että meidän vanhempien pysähtyä yhdessä. Vanhemmalla on oikeus puuttua ammattilaisen huonoon käytökseen tai epäasialliseen kielenkäyttöön. Hän voi vallan hyvin kysyä lääkäriltä kiinnostavatko tätä ulkonäköasiat, vai onko puuttumiseen muita syitä? Lääkärin täytyy osata kertoa, miksi sairauksia on tärkeä pois sulkea esimerkiksi verikokein tai psykologin tutkimuksella. Ennuste ei tarkoita tuomiota, eikä sen tarkoitus ole syyllistää. Se ei myöskään ole vedonlyöntikohde tai arvovaltakysymys: lääkäri on varmasti tyytyväinen jos lapsi osoittautuu terveeksi.
Ohjeet ja seuranta ovat jatkotoimista vain yksi ulottuvuus. Niiden lisäksi – tai ehkä heti aluksi – aikuisten tulisi yhdessä ymmärtää juuri tämän lapsen yli- tai alipainoon johtaneita syitä. Siihen ei koululääkäri yksin pysty: tarvitaan vanhemman tieto ja oman lapsen elämäntarinan tuntemus. Muuttuivatko ruokailu- tai liikuntatottumukset jossakin vaiheessa? Mihin se tuntuu liittyvän? Tapahtuiko elämässä silloin muita muutoksia, vaikka mukaviakin? Keitä kaikkia ne koskivat?
Lapsetkin syövät ja paastoavat suruunsa. On lohtusyömistä, paremman tekemisen puutteessa napostelua. Kavereiden karkeilla ostamista. Jaettua iloa yhteisen hampurilaisaterian äärellä. Otetaan yhdet -jätskejä. Ruualla ja nälällä itsensä palkitsemista.
Jos psyykkinen todellisuus kielletään, jää jäljelle vain numeroiden tai mittanauhan tuijottelu. Ei ihme jos se koetaan ulkonäön arvioimiseksi tai sairauden esiin manaamiseksi. Hyvää tarkoittavat neuvot koko perheen kasvistensyönnin lisäämisestä jäävät ulkokohtaisiksi, vaille juuri tämän lapsen elämäntarinan tuomaa maustetta.
Kiihkoton pohtiminen olisi todennäköisesti tehokkaampaa kuin tuohtuneen vanhemman kädessä hikoava labralähete. Loukkaantumiseen on aina syy, mutta joskus sen ylläpitäminen on suoja, jonka turvissa voi piilotella totuudelta. Vanhempi pahastuu, lääkäri ottaa nokkiinsa siitä, hoitosuhdetta ei synny, koska asia jää käsittelemättä.
Lapsenkin kanssa kannattaa palata jo pieleen menneeseen vastaanottotilanteeseen. Lääkäri ei ehkä ole edes huomannut lapsen reaktiota, vaan vastuu jää vanhemmalle. Asian oikaiseminen on lapsen suoja tulevaisuuden painostavia kaikuja vastaan: lapsi kun saattaa tarvita apua koululääkärin typeryydestä huolimatta.
Olisi sääli jättää hänet yksin hoitamaan näinkin tärkeä homma. Ja hänellä tarkoitan tässä koululääkäriä.
Janna Rantala
LL Janna Rantala on lastenpsykiatri, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka myös kouluttaa lastenpsykiatriaan ja vanhemmuuteen liittyvistä aiheista.
Luo myös nämä Rantalan kirjoitukset:
Lesboparin ehkäisy ja muita heteronormatiivisia mokia
