Monet nykyisistä kansansairauksistamme ovat sairauksia, joissa elintavat ovat suuressa roolissa. Verenpaine- ja valtimokovettumatautia länsimaisessa muodossaan ei tunneta alkuperäiskansoilla, jotka eivät käytä ruokavaliossaan lisättyä ruokasuolaa ja syövät kasvisvoittoisesti. Vähän liikkuvilla ylipaino ja sisäelinrasvan kertyminen ovat tavallisia seurauksia, tuki- ja liikuntaelimistön vaivat ovat yleisiä ja kuolleisuus korkeampi. Yhdeksän kymmenestä keuhkosyövästä liittyy aina tupakointiin.
Näiden rinnalle on vuosien saatossa noussut uudenlainen sairaus, jota ei ehkä ole opittu sellaisena näkemään. Olkoon sen nimi tässä yhteydessä välinpitämättömyys. Kyseessä on päällisin puolin harmittomalta vaikuttava asennevamma, joka on kuitenkin seurauksiltaan rinnastettavissa epäterveelliseen ruokavalioon, alkoholin suurkulutukseen, tupakointiin ja liikunnan puutteeseen.
Uskon, että välinpitämättömyyttä on ollut olemassa aina. Se on luultavasti ollut pitkään yksi lajimme selviytymistä edistävistä ominaisuuksista, taustalla oman selviytymisen asettaminen etusijalle. Nykypäivänä sitä ei enää selviytymiseen pitäisi tarvita, joten on vähintäänkin oikeutettua kysyä, miksi sitä on vielä olemassa? Onko syy välinpitämättömyyttä ruokkivassa kilpailukulttuurissa vai puuttuuko meiltä selkeä yhteinen vihollinen?
Kuvittele istuvasi linja-autossa. Läheisen yliopiston pysäkiltä kyytiin nousee yliopisto-opiskelijalta näyttävä siististi pukeutunut, väsyneen näköinen nuori mies, joka istuu muutaman penkin päähän sinusta, linja-auton takaosaan. Hetken päästä kuulet hiljaista itkua ja vilkaiset taaksesi: mies istuu ihmisten keskellä kasvot käsiin haudattuna. Kukaan ei ole huomaavinaan. Valtaako mielesi halveksunta, myötähäpeä vai huoli? Muuttuisiko suhtautumisesi, jos kyseessä olisi nainen, nuorempi tai vanhempi henkilö?
Tavallisesti vastaavaan tilanteeseen ei kukaan puutu. Kyseessä on ilmiö, jota sosiologit kutsuvat kohteliaaksi tarkkaamattomuudeksi: kun tuntematon tekee jotain sosiaalisesti sopimatonta, ympärillä olevat eivät ole huomaavinaan koko tapahtumaa. Motiivit tähän vaihtelevat tilanteesta riippuen. Moni ei ehkä usko kykenevänsä auttamaan julkisessa tilassa itkevää henkilöä. Mikäli linja-autossa onkin raskaasti tatuoitu päihtynyt mieshenkilö, joka komentelee ja tönii samalla tavalla päihtynyttä, pelokasta naista, välinpitämättömyyden taustalla saattaa olla oikeutetusti pelko omankin terveyden puolesta. Se ei kuitenkaan estä ketään tuomasta tapahtumaa virkavallan tietoon.
Kohteliaan tarkkaamattomuuden lisäksi on olemassa välinpitämättömyyden muoto, jonka taustoista en ole vielä täysin päässyt jyvälle. Taannoin kävelin Tampereen keskustassa ja todistin etäältä erikummallista tapahtumaa: suojatiellä paloi vihreä valo ja sitä ylittämässä oli joukko ihmisiä. Suojatien edessä jonossa oli ambulanssi hälytysajossa, valot vilkkuen. Tietä ylittävä ihmismassa esti ambulanssin kulun, eikä jalankulkijoilla ilmekään värähtänyt, vaikka ambulanssi yritti hiljalleen kiilata massasta läpi. Vasta kun kuski laittoi sireenit huutamaan, tuli jalankulkijoiden liikkeeseen aavistuksen verran lisää tahtia. Kukaan ei kuitenkaan pysähtynyt antamaan tietä. Tilanteesta puuttui vain amerikkalaiselokuvista tuttu ”I’m walking here!”-huuto ja raivokas konepellin paukuttelu.
Ambulanssikuskin väsyneestä ilmeestä näki kaiken olennaisen: tämä oli tapahtunut hänelle monta kertaa aikaisemmin. Hän näytti niin väsyneeltä, ettei varmaan jaksanut edes olla vihainen. Pikemminkin surullinen ja lopen kyllästynyt.
Suomalainen kansanterveys on länsimaisten elintapasairauksien varjostama: liikalihavuus, verenpainetauti, sepelvaltimotauti ja erityisesti tupakoinnin osalta myös syöpä ovat voimakkaasti yhteydessä kuolleisuuteen. Ennaltaehkäisevät toimenpiteet ovat nykyään keskeisessä roolissa elintapasairauksien ehkäisyssä ja välinpitämättömyys on yksi tärkeimpiä ennaltaehkäisyn vihollisia. Välinpitämättömyyden vaikutus kuolleisuuteen ei varmastikaan ole yhtä merkittävä kuin tunnetuilla kansansairauksilla, mutta voi pahimmillaan johtaa synkkiin lopputuloksiin: esimerkiksi edellä mainitussa hälytysajossa saattoi elämä olla kiinni minuuteista.
Meillä on yhteinen vihollinen. Sitä voi kutsua miksi tahtoo, oma kuvaukseni on yhteishengen hiljattainen mädäntyminen ja empaattisuuden näivettyminen. Ilmiö on vielä vähäpätöinen, mutta läsnä kaikkialla, eikä suomalainen terveydenhuoltokaan ole siitä vapaa: tuntemattomasta sairaudesta kärsivää kipupotilasta ei ehkä kannata savustaa solvauksilla ulos ensiavusta, vaikka lääkeriippuvuus olisikin ensimmäinen asia, mikä mieleen juolahtaa. Pyörätuoliin kipujen takia joutunut potilas voi vielä hyvinkin odotella tuntemattomalle sairaudelleen esimerkiksi Ehlers-Danlos-diagnoosia.
Itsekkyydelle ja välinpitämättömyydelle ei ole pillerimuodossa lääkettä, mutta jokainen meistä on vastuussa asenteistaan, aivan kuten elintavoistaankin. Erityisesti terveydenhuollon puolella tämä kaikki kärjistyy, ja potilaan huonon kohtelun herättämä epäluottamus leviää kuin kulovalkea. Tästä kärsii ammattikunta ja siten myös koko asiakaskunta.
Yhdessä olemme todella vahvempia, eikä itseriittoinen kilpailu ja oman tien kylmäpäinen raivaaminen rakenna muuta kuin rikkinäisiä ihmisiä. En ole uskonnollinen, mutta en myöskään sylje hyvän neuvon päälle kun sellaisen kohtaan. Kultaisen säännön mieleen palauttaminen silloin tällöin voisi toimia sopivana itsesuggestiohoitona. Näin voi toimia, vaikkei empaattisuuden puutteesta kärsisikään: itsenäinen ennaltaehkäisy on tehokkainta ja esimerkillisen toiminnan voima on valtava. Puuttuminen epäkohtiin vaatii myös rohkeutta: näissä tilanteissa on hyvä muistaa, ettei rohkeus ole pelottomuutta, vaan oikeiden valintojen tekemistä pelosta huolimatta.
Saku Pelttari
Kirjoittaja on lääketieteen kandidaatti Tampereelta. Virallista lääketieteen opiskelua kolme vuotta takana – epävirallista vähintään elämän verran edessä.
