Andien keskellä Boliviassa sijaitseva Potosi oli kerran yksi maailman rikkaimpia kaupunkeja. Lähes tarunhohtoisen vaurauden merkkinä kaupungin museosta löytyy edelleenkin hopeinen alusastia ja muita kyseisestä arvometallista valmistettuja käyttöesineitä. Kerrotaan jopa, että aikoinaan kaupungin kadut oli päällystetty hopealla.
Rikkaudet olivat peräisin läheisessä Cerro Rico vuoressa sijaitsevista hopeakaivoksista. Suonten ehtyessä kaivosyhtiöt lopettivat kuitenkin toimintansa. Kaivostyötä sekään ei lopettanut. Kaivosmiehet ovat perustaneet osuuskuntia, joissa jokainen kaivosmies työskentelee ikään kuin yksityisyrittäjänä. Työ on kovaa ja vaarallista, sillä esiintymät ovat ehtymässä ja kiveä joutuu rahtaamaan kaivoksen uumenista melkoisia määriä. Työsuojelu on puutteellista eikä esimerkiksi kunnollisia hengityssuojaimia ole käytössä.
Kaivosmiesten työolot ovat alkeelliset ja käytössä ovat edelleenkin melkein samat menetelmät kuin keskiajalla. Suurin osa jopa 12 tunnin työpäivästä kuluu siihen, että kallioon hakataan metallikiiloja apuna käyttäen kolo, joka sitten täytetään dynamiitilla ja räjäytetään päivän päätteeksi. Seuraavana aamuna pahimman pölyn laskeuduttua maa-aines kerätään reppuun ja kannetaan ulos ja myydään jalostamoille, jotka myyvät puhdistamansa hopeaa, lyijyä ja tinaa sisältävän seoksen ulkomaille.
Hopean rikastamiseen ei enää onneksi käytetä elohopeaa, mutta rikastamot laskevat jätevetensä suoraan jokeen, joka onkin täysin kuollut koko matkaltaan. Kaivos on kuitenkin Potosin elinehto, sillä kaupunki sijaitsee lähes neljän kilometrin korkeudessa, eikä niin korkealla oikein mikään kasva. Boliviassa perheet ovat suuria ja koulutustaso matala.
Turisti pääsee tutustumaan kaivokseen opastettujen kierrosten muodossa. Mistään siististä pikku kiertoajelusta ei kuitenkaan ole kyse. Kaivosmiehet odottavat turisteilta pieniä tuliaisia, kuten dynamiittia. Sitä saa kuka tahansa ostaa torilta ilman sen kummempia lupia. Oppaamme mukaan siitä ei kuitenkaan ole seurannut mitään ongelmia. Virvoitusjuomatkin kelpaavat kaivosmiehille, mutta matkaopaskirjani jostain syystä suosittelema tupakka ei kuulemma ole hyvä tuliainen. Kaivosmiehet ovat omatoimisesti hoksanneet, että tupakoivien keuhkot pettävät kaivospölyn ja tupakansavun seurauksena usein jo niin varhain, että muu perhe jää oman onnensa nojaan. Tupakoimattomat kestävät yleensä pidempään.
Matka kaivokseen alkoi vaatteiden vaihdolla. Kumisaappaat, sadetakki ja kurahousut olivatkin tarpeen, sillä kaivostunnelin lattia oli paikoitellen mudan peitossa ja seinät rikin keltaiseksi värjäämät. Myös kypärä tuli tarpeeseen. Kaivos oli niin matala, että jouduin kävelemään aivan kyyryssä. Katonrajassa kulki myös sähkökaapeli ja ilmanvaihtoputkia, joita oli tarpeen varoa. Yllättäen kaivoksessa oli myös todella kuuma, vaikka ulkona oli viileää. Ilma oli sakeana pölystä ja torilta ostamani kertakäyttöinen hengityssuojain oli hetkessä aivan ruskea. Pieni paniikkikin oli lähellä iskeä ahtauden ja hapenpuutteen vuoksi. Happea on neljän kilometrin korkeudessa ulkoilmassakin vähän, saati sitten maan sisässä. Kaivoksessa käynti olikin raskas koettelemus sekä henkisesti, että fyysisesti.
Kaivosvierailun jälkeen olin todella tyytyväinen saadessani jälleen hengittää raitista ulkoilmaa. Kenenkään ei pitäisi joutua työskentelemään niin epäinhimillisissä oloissa. Koin vahvasti ettei vuosikymmenien aikana Suomessa tehty työturvallisuuden parantaminen ole ollut lainkaan turhaa, sillä meiltä ei moisia työpaikkoja taida onneksi enää löytyä. Köyhyyttä ja eriarvoisuutta vähentämällä saatamme jonain päivänä päästä niistä eroon kaikkialla maailmassa.
Aleksi Varinen
Kirjoittaja on yleislääketieteen erikoislääkäri.
