”Voi kun hyvä, tiesin että olet varmasti ihana tyyppi! Noin ihanat vaaleat hiuksetkin!” Kohtasin viime keväänä potilaan, joka aloitti vastaanoton noilla sanoilla. Hämmennyin hiukan. En siitä, että joku kommentoi minua, kyllähän potilaat niin tekevät useinkin, mutta että ennen kuin ehtii esitellä itseään, on erikoista tulla kehutuksi ihanaksi. Yritin normaaliin tapaan viedä vastaanottoa eteenpäin, mutta potilas keskeytti: ”Noin pitkät hoikat sormetkin! Sanoin miehellenikin, että haluan nuoren naislääkärin, sillä en kestä vanhoja kyynisiä jöröttäviä ukkoja! Arvasin ihan nimen perusteella, että tämä Maria Heliste on hyvä tapaus!”
Mitä tuohon voisi sanoa? Kiitos? Mutta kun: miten hän voi olla vakuuttunut, että olen kiva ja mukava, jos en ole ehtinyt päivää sanoa? Tai miten se liittyy siihen, että hän tulee lääkäriin hakemaan apua vaivaansa? Miten hän voi tietää että olen hyvä, jos en ole ehtinyt sanoa mitään lääketieteeseen liittyvää? Miten sormeni liittyivät asiaan?
Ymmärsin tuolloin, että on vaikeaa olla hyvä lääkäri, jos on kiva. Miksikö? On vaikea puuttua hankaliin asioihin, kuten alkoholin käyttöön ja muihin elintapoihin, jos toinen suoltaa jatkuvaa kehua. On vaikea pysyä ajassa, jos toinen puhuu taukoamatta eikä hennoisi keskeyttää, kun sitten ei enää olekaan kiva. Ja sitten on myöhässä ja muut potilaat joutuvat odottamaan eikä ole heillekään kiva. On vaikea päästä asiassa eteenpäin, jos toinen aloittaa tarinan jokaisesta kysymyksestä, kuten kysyttäessä kuinka kauan potilas on tupakoinut alkaa tarina vuodesta 1989 kun tytär lähti Eurooppaan. Ja taas kerran on vaikea keskeyttää, kun toinen kehuu.
On oikeasti vaikeaa antaa määräyksiä, kun toinen veikeästi hymyillen pyytää, että eihän minun nyt näin varmaan tarvitse tehdä tai että älä lähetä minua sinne kaupunginsairaalaan, kun se on niin epäsiisti! On vaikea argumentoida vakavasti ja ylipäänsä vaikea pysyä asiassa, kun toinen hämmentää kertomalla, kuinka on arvannut nimeni perusteella, että olen hyvä.
Mitä tämä potilas halusi? En suoraan sanottuna tiedä. Ehkä hän vain oli sellainen, puhelias, hyvällä tavalla höpsö, jota ahdisti ajatus joutua ”epäsiistiin” kaupunginsairaalaan. Ehkä hänestä oli mukava sanoa kauniita asioita, joista ajatteli minun ilahtuvan. Ehkä hänellä ei ollut mitään motiivia. Jos hän olisi alkanut vaatia Diapam-reseptiä tai muuta vastaavaa, olisi imartelun syy ollut selvempi. Mutta olisiko ollut vaikea kieltäytyä? Ehkä vaikeampi kuin rumaa kieltä käyttävältä selvästi lääkeriippuvaiselta.
Miksi sitten on vaikeaa olla hyvä, jos toinen pitää sinua kivana? Lääkärin ammatissa joutuu yllättävän usein sanomaan ikäviä asioita. Tai potilaalle ikäviksi olettamiaan asioita. Vaatimaan potilaalta luopumista tietyistä asioista tai olemaan eri mieltä esimerkiksi eläkepapereiden hankkimisesta tai muusta potilaan elämään vaikuttavista päätöksistä. Silloin et olekaan enää kiva. Toisinaan se, että olet jonkun mielestä kiva, on yhtä kuin se että olet hyvä. Tuolloin tilanne usein on se, että et ole joutunut olemaan sen potilaan kanssa vielä eri mieltä. Voi siis olla vaikeaa olla oikeasti hyvä lääkäri, puuttua vaikeisiinkin asioihin, jos haluaa olla kiva. Tai jos potilaalla on valmiiksi kivan ihmisen illuusio sinusta. Sitä kun ei haluaisi rikkoa, tuntuu kuin pettäisi toisen. Tai pettäisi itsensä; olemalla ei-kiva rikkoo sen kuvan itsestään, mikä toiselle on syntynyt (tai olettaa toiselle syntyneen), ja eihän sitä halua tulla nähdyksi ikävänä tyyppinä. Potilas voi toki odottaa ja ajatella että olet kiva, mutta tuskin he haluavat, että olet sitä ammattimaisuuden ja hoidon laadun kustannuksella. Kyse voikin olla siis enemmän sinusta, siitä että sinä et halua olla muuta kuin kiva.
Kohtasin tämän potilaani toisenkin kerran. Seuraava tapaaminen oli aivan samanlainen kuin ensimmäinen. Heti odotusaulassa leveä hymy ja huudahdus: ”lempilääkärini!” Kun sitten ihmettelin, miksi hän ei ollut mennyt aikaisemmin jo kontrolliin, viime tapaamisestammehan oli jo kaksi kuukautta ja vaiva olisi kuulunut kontrolloida jo, hän sanoi iloisesti: ”Minähän sanoin, että aion käydä vastedes vain sinun vastaanotollasi! Sanoin miehellenikin niin!” Sitten hän ylpeänä esitteli verenpaineseurantaansa ja kertoi lopettaneensa tupakoinnin. Kuin seinään, viime käynnin jälkeen, koska olin niin vakavasti siitä puhunut. Ja koska olin niin kiva, että eihän hän voinut tuottaa pettymystä.
Ehkä siis olin sitten muutenkin kiva ja hyvä, kuin nimeni, sormieni tai hiusteni perusteella. Tai ehkä onnistuin vakuuttamaan potilaan olemalla kiva tai siitä huolimatta. Kyllä lääkäri voi olla hyvä, vaikka olisi kiva. Sen takia kokeilu, jossa raha seuraa potilasta ja jossa potilas saa valita, kuka häntä hoitaa olisi tervetullutta. Silloin lääkäri tulisi arvioitua myös ulosantinsa puolesta. Sillä lääkärin ammatin yksi puoli on osata käyttäytyä ja kohdata ihminen. Ja se on todennäköisesti se, mitä tuo potilaani tarkoitti kutsumalla minua kivaksi.
On itsestään selvää, että kuuluu olla myös hyvä, ei vain kiva. Joskus nämä asiat menevät sekaisin potilaalta, mutta sellaista tämä on. Aina tiede ja asiaosaaminen ei ole tärkeintä potilaalle. Mutta ammattilaisen tehtävään kuuluu varmistaa myös se osaamispuoli ja silloin kuuluu osata puhua myös hankalista asioista, sen lisäksi että jaksaa olla kiva. Silloin niistä vaikeistakin asioista voi olla helpompi keskustella.
Maria Heliste
Kirjoittaja on lääketieteen lisensiaatti
Kirjoitus perustuu Lääkärilehdessä julkaistuun blogiin.
