Lapsissa ja vanhuksissa on paljon samaa. Etenkin siinä, miten molempia ihmisryhmiä kohdellaan. Kummankin kohdalla ajatellaan monesti, että ikä vapauttaa vastuusta, ja tästä syystä kummaltakaan ei kysytä mielipidettä heitä itseään koskevissa asioissa.
Molemmille syötetään soseita. Kummankin sängyssä on laidat, ettei sieltä pääse itse pois. Ulkoilemaan pääsee vain kykenevän aikuisen kanssa. Muita ilmiselviä yhtäläisyyksiä ovat vaipat, käsittämätön puhe, jarrusukkien käyttö, ympärivuotinen D-vitamiini ja päiväunet.
Sekä lasten että vanhusten kohdalla mietitään aina riskejä – entä jos jotain sattuu? Lasten kohdalla tämä tarkoittaa esteiden lisäämistä: piilotetaan pistorasiat, kiinnitetään portti rappusten eteen, teljetään kaapinovet. Vanhuksilta taas karsitaan esteitä: matot ja kynnykset poistetaan, asuminen järjestetään yhteen tasoon, kaapit on saatava helposti auki.
Lasten kohdalla aikuisen valvova silmä on tärkein turvalaite. Vanhuksille ei riitä työikäisiä silmäpareja, joten heidän täytyy pärjätä turvapuhelimella.
Valtaisa ero näiden ryhmien välillä on siinä, että lasten kohdalla ymmärretään pienten vahinkojen olevan väistämätön osa elämää. Vanhuksia täytyy tietenkin pyrkiä kaikin keinoin suojelemaan tapaturmilta, mutta joskus niitä kuitenkin sattuu, vaikka tekisimme kaikkemme niiden estämiseksi. Välillä jonkin sattumisen varalta turvaudutaan jopa äärikeinoihin, kuten sänkyyn sitomiseen tai laitokseen sulkemiseen.
En koskaan unohda niitä omaisia, jotka opiskeluaikojen kesätyöpaikassani terveyskeskuksen vuodeosastolla marssivat huoneeseeni ja vaativat minua tilille muistisairaan isänsä kotiuttamisesta. Heidän mukaansa olisin vastuussa, jos isä vaikka kaatuisi ja satuttaisi itsensä.
Yritin silloin parhaani mukaan ymmärtää heidän kantaansa, ja sitä samaa yritän edelleen, sillä näitä ajatuksia lääkäri saa kohdata jatkuvasti. Vanhusten, aivan kuten lastenkin, kohdalla voimme minimoida riskit jonkin sattumiselle, mutta emme mitenkään voi sitä varmasti estää.
Juuri nyt olen sekä kävelemään opettelevan lapsen äiti että vielä juuri ja juuri kävelevän 96-vuotiaan mummuni lapsenlapsi. Vaikka lapsestani olen vastuussa vuorokauden ympäri, en silti osaa ottaa huolestuvan vanhemman viittaa harteilleni. Pää on kolahdellut jo moneen kertaan sekä lattiaan että erinäisiin huonekaluihin, mutta uskon hänen silti selviytyvän taaperoiästä. Sen sijaan mummu, joka asuu vanhempieni kanssa, herättää enemmän huolta. Näemme toisiamme viikoittain, ja useimmilla kerroilla ilmenee jotain uutta: hän jaksaa vähemmän, muistaa vähemmän, syö vähemmän.
Mitä omaiset oikeastaan sanovat, kun he kertovat pelkäävänsä, että jotain sattuu? Onko se huonon omatunnon purkamista vai aitoa huolta läheisen hyvinvoinnista? Uskon, että kumpaakin.
Itse en pelkää, että mummulle sattuu jotain. Ehkä se liittyy siihen, että tiedän tehneeni kaikkeni hänen hyväkseen, enempään en pystyisi. Toisaalta vielä enemmän kuin jonkin sattumista pelkään sitä, että mitään ei satu. Että elämä hiljalleen hiipuu hiipumistaan, kunnes mummusta ei ole enää jäljellä mitään muuta kuin sitkeästi lyövä sydän, ei enää jälkeäkään siitä ihmisestä, jonka olen tuntenut. Minun mummuni ansaitsisi paljon parempaa. Vaikka sitten kaatuisikin – saappaat jalassa.
Sohvi Mäntykoski
Kirjoittaja on tamperelainen yleislääkäri ja pienen pojan äiti.
