Elämä kivun kanssa on arkipäivää yhä useammalle. Silti kipupotilaiden hyvän hoidon toteuttamiseen ei ole riittävästi resursseja. Tilastoissa kipupotilaat näyttäytyvät suorastaan yhteiskunnallisena ongelmana. Tuon asian tiedostaminen ei tuo kuitenkaan valoa potilaan kivuntäytteiseen arkeen. Potilasta ei lohduta tietoisuus resurssipulasta, kipupoliklinikkojen jonojen kasvusta eikä edes se, että lukuisat muutkin potilaat kärsivät resurssien vähyyden takia. Kipu on jokaiselle ihmiselle yksilöllinen asia. Kipu voi invalidisoida nuorenkin ihmisen täysin.
Kipupotilaan hoidossa moniammatillisuus on tärkeää ja potilasta hoitavien tahojen saumaton yhteistyö edellytys hyvälle hoidolle. Potilaan luvalla tulisi tietojen kulkea sujuvasti ja kaikkien hoitoon osallistuvien tulisi olla ajan tasalla eri hoitokokeiluista ja -suunnitelmista. Kuten moni muukin potilas, kipupotilas on usein väsynyt selittämään taustojaan, hoitokokeilujaan, saatika omia mielipiteitään aina uudelle ihmiselle. Potilaan tuntemusten mitätöiminen on lyhytnäköistä. Usein potilas on erittäin valveutunut ja tietoinen omasta tilanteestaan. Toki hoito perustuu lääketieteellisiin toisseikkoihin, mutta potilaan kuunteleminen ja hänen mielipiteidensä huomioon ottaminen on osa ammattitaitoamme. Hoidon onnistuminen vaatii paitsi potilaan, myös hoitavien tahojen sitoutumisen.
Jatkuva kipu aiheuttaa potilaalle lukuisia ongelmia, kuten unettomuutta, masennusta ja työkyvyttömyyttä. Kivun hoito ei saisi olla vain kipulääkereseptien kirjoittamista. Hoitoon pitäisi sisältyä potilaan kokonaisvaltainen arviointi ja tukeminen. Jotta tähän päästäisiin, tulisi yksityisen ja julkisen sektorin toimia sujuvassa yhteistyössä. Potilas hakee apua sieltä mistä sitä saa. Usein jono kipupoliklinikalle saattaa olla kuukausienkin pituinen. Jo lähetteen saaminen erikoissairaanhoitoon voi vaatia viikkojen odottamista omaan terveyskeskukseen. Käsi sydämelle, kuka jaksaa sellaista uupumatta?
Jonotilanne, henkilökunnan vähyys ja turhautuminen ristiriitaan, joka vallitsee todellisuuden ja omalle työlle itse asetettujen vaatimusten välillä ovat varmasti arkipäivää myös kipupoliklinikalla työskenteleville. Painetta työhön tulee monelta eri taholta. Tilanteen tiedostamisesta huolimatta tuntuu, että yksityisen ja julkisen puolen välillä käydään jatkuvaa kissanhännän vetoa siitä, kuka hoitaa ja ketä ja miten. Potilasta saatetaan jopa syyllistää tilanteesta. Potilas ei valitse puolta, hän valitsee avun ja varmasti tarttuu jokaiseen mahdollisuuteen saada apua tilanteeseensa.
Omalta osaltani voin tehdä uuden vuoden lupauksen ja yrittää asettua enemmän potilaani asemaan. Ei ole potilaani ongelma, jos vallitsee resurssipula tai minulla on paljon potilaita. Yksikään potilas ei saisi tuntea olevansa se joku jonossa olija, vaan hänen tulisi kokea olevansa ainutlaatuinen. Ammattitaitoa on myös myöntää omien tietojensa ja taitojensa puutteellisuus ja tarvittaessa ohjata potilas muualle. Tässä on haastetta tuleville kuukausille. Loppuvuodesta lienee edessä rankka arvio omasta onnistumisestani.
Sari Halonen
Kirjoittaja on yksityissairaalassa työskentelevä anestesiologian ja tehohoidon erikoislääkäri.