Sairaalatyöläiset tietävät eksaktin tiedonvälityksen tärkeyden. Jos potilaalle ei selitä asioita kunnolla, hoito huononee ja kaikki kärsivät. Joskus myös naurattaa, kuten muinoin sairaalassa, kun iäkkään miehen käskettiin ottaa virtsanäyte vessassa. Näyte tuli ja samalla tukka pestyä, koska ohjeessahan luki että ”peskää pää kunnolla ennen näytteen antoa”.
Väsyneenä menee sekaisin oikea ja vasen eikä lauseiden loogisuudesta jaksa olla turhan tarkka. Osastonsihteeri Merja Marttila on julkaissut hervottomia lääkäreiden saneluvirheitä, joiden hauskuus kumpuaa tulkinnasta (potilas tulee näyttämään oikeaa keskisormeaan) ja oikeista lapsuksista (poistetaan rikka silmästä rikkalapiolla).
Sairaalassa kohtaa paljon ”itkettäis jos ei naurattais” -tyyppistä huumoria. Luulen, että vain päivystystyötä tehneet tietävät, millaista on aamuyön lähes sietämätön uupumus ja kiireen tuoma puolihysteria.
Kansainvälisen kansanterveyden naurupesäkkeitä en ole vielä kunnolla löytänyt. Populaatiotasolta on paljon vaikeampi löytää hassuja anekdootteja eivätkä trendit ole yhtä omaperäisiä kuin potilaat. Huumori pohjautuu lisäksi kieleen, sen sävyjen tuntemiseen. Kun yhteinen kieli on raiskattu englanti, sävyjä on tasan kaksi: ”ymmärsin” ja ”en ymmärtänyt”.
Kulttuurierot sössäävät vitsinkerrontaa entisestään. Kansallisista stereotypioista voisi sinänsä kirjoittaa vaikka romaanin, mutta kyllä joka ikinen kansakunta maan päällä nauraa osaa. Ongelma on lähinnä hahmottaa mikä on hauskaa. Elokuvissa käydessäni olen huomannut, että huvitun eri paikoissa kuin malesialainen yleisö, johon vetoaa slapstick, kermakakkukomedia. Mitä enemmän sankariin sattuu, sitä enemmän röhähdellään.
Kaakkois-Aasiassa ei naureta itselle. Kun kysyin paikallisilta tunnetaanko täällä sarkasmia, he luulivat että se on kalalaji. Kun ollaan väärässä tai hämmentyneitä, kikatetaan käden suojassa. Kun ei tiedetä, vaietaan, ei vitsailla. Muutenkin puhutaan hiljaisella äänellä. Toimistossa on joskus pelästytty meidän suomalaisten keskinäistä kovaa puhetta ja räkättelyä, luultu että riitelemme solkenaan.
Malesian kansallisuuskirjo tarjoaa satunnaiselle tarkkailijalle paljon tahatonta komiikkaa. Etniset vitsit lienevät jopa kiellettyjä, mutta elävää elämää saa onneksi kuvata vapaasti. Sattuipa siis, että autoni hajosi (taas) jossain hämärällä sivukujalla johon hullaantunut GPS sen (taas) vei. Paikalle tuli pari intialaista pyörittelemään silmiään ja arpomaan kovalla äänellä mikä koneistossa mahtaisi olla vialla. Malaijien huivipäitä näkyi ympäröivien talojen verhojen raoista. Buddhalainen munkki soitti hinausauton, josta hyppäsi laiha kiinalainen mies. Hän tarkkaili tilannetta hetken kaiken tohinan keskellä ja sanoi sitten ainoan lauseensa: Two hundred ringgits, lah!
Nauratti, itkeminen jää siihen kun korjauslasku tulee.
Terhi Heinäsmäki
Kirjoittaja on infektiolääkäri ja työskentelee Aasian ja Tyynenmeren terveyskoordinaattorina (IFRC) Malesian Kuala Lumpurissa.
Julkaistu Lääkärilehden verkkosivuilla.
