Lääkärit ovat aina ihmetelleet, miksei potilas tunnu tietävän sairautensa vakavuutta, vaikka se on kerrottu. Viime vuosien tutkimus on valottanut, että ihmisen kuulema asia on koko lailla eri kuin se, mitä hänelle puhutaan (1,2). Ihminen nimittäin vastaanottaa ikävästä tiedosta sen, minkä kykenee. Ulkoinen ja sisäinen todellisuus ovat eri asioita, meille kaikille. Keuhkosyöpäpotilaiden ryhmätapaamisessa oivalsin, ettei ihminen voi kuolla joka päivä. He olivat täynnä paranemisen toivoa.
Oireet ja tutkimukset herättävät huolta, ja monet ovat ehtineet jotenkin varautua huonoihin uutisiin. Silti ihmiset kuvaavat vakavan diagnoosin jonkinlaisena shokkina, johon liittyy voimakkaita ruumiillisiakin tuntemuksia sydämentykytyksestä kurkun kuristukseen (1). Monet sanovat, etteivät oikeastaan kuulleet mitään, mitä lääkäri sen jälkeen puhui. ”Tuli ämpäri päähän”. Sen sijaan hoitajan kosketus piirtyi mieleen pysyvästi. Lääkäri ei välttämättä huomaa potilaan tunnetilaa, sillä suomalaisilla on tapana pitää tunteet sisällään.
Miten lääkärin sitten tulisi kertoa huonot uutiset? Jos suinkin mahdollista, hänen kannattaisi istua hetkeksi ja miettiä, miten sanansa asettaa. Ja vielä tärkeämpää, miten ruumiinsa, ilmeensä, tunteensa ja äänensä sävyn, sillä ne ratkaisevat, kokeeko kuulija lääkärin olevan hänen puolellaan (3). Toivo välittyy aidosta ja hyvää tarkoittavasta olemuksesta. Pitkät luennot hoidon yksityiskohdista menevät harakoille, vaikka potilaan onkin tärkeää kuulla, että jatkoa on.
Rajua shokkia välttääkseen monet lääkärit aloittavat varoen ja pehmentävät viestiään. Joskus puhutaan aluksi pahanlaatuisista soluista ja vasta sen jälkeen syövästä. Lääkärin tehtävä on kertoa asia selvästi, muttei tunteettomasti. Arkkipiispa John Vikströmiä lainaten, ”rehellisyys ilman empatiaa on brutaalia”.
Tunne-elämälle tärkeitä asioita voi käsitellä vain kahden kesken tai potilaan läheisen läsnä ollessa. Kahdenkeskeisyys antaa potilaalle mahdollisuuden kysyä ja ilmaista tunteitaan (4). Hyvä lääkäri keskittyy ja sietää hiljaisuuttakin, jonka aikana potilas voi saada mieleensä tärkeän asian. Tarjolla oleva nenäliinapakka on merkki siitä, että täällä saa itkeä. Useamman hengen sairaalahuone on vihonviimeinen paikka välittää huonoja uutisia ja puhelin- tai sähköpostikontakti etäisiä keinoja. Ne jättävät yksin hetkellä, jolloin elämä muuttuu pysyvästi.
Diagnoosin varmistuminen ei ole yksi tapahtuma, vaan ennemminkin jatkumo, jossa sairastunut vähitellen yhdistelee kuulemaansa. Hän rakentaa tilanteestaan sellaisen kuvan, jonka kanssa voi elää. Tieto suodattuu, sitä sulattelee. Kun potilailta kysyttiin, mitä diagnoosin kertomistilanteessa tapahtui, he puhuivatkin sairastumisesta, tutkimusten etenemisestä ja siitä, miten hyvin he pääsivät hoitoon (2).
Potilas ei voi lähteä hyvällä mielellä vastaanotolta, jossa hän on kuullut sairastuneensa vakavasti. Lääkäri voi kuitenkin vaikuttaa siihen, minkälainen muisto hetkestä tallentuu ja jääkö toivolle tilaa. Jos hän on inhimillinen ja kuunteleva, potilas voi luottaa seuraaviin lääkäreihinsä ja jaksaa paremmin tulevat epävarmuuden päivät.
Päivi Hietanen
Kirjoittaja on Suomen Lääkärilehden lääketieteellinen päätoimittaja
Kirjallisuutta
1. Morse J. Hearing bad news. J Med Humanit 2011;32:187–211.
2. Salander P, Henriksson R. Severely diseased lung cancer patients narrate the importance of being included in a helping relationship. Lung Cancer 2005;50:155.
3. Kirk P, Kirk I, Kristjanson LJ. What do patients receiving palliative care for cancer and their families want to be told? A Canadian and Australian qualitative study.BMJ 2004;328:1343.
4. Parker PA, Baile WF, de Moor C, Lenzi R, Kudelka AP, Cohen L. Breaking bad news about cancer: patients´ preferences for communication. J Clin Oncol 2001;19:2049–56.
Pääkirjoitus Lääkärilehdestä 18/2012
