Pakkaan laukkuuni muistiinpanovälineet ja valitsen vaatenaulakosta jälleen kerran saman suosikkitakkini. Suljen ulko-oven, tervehdin naapuria ja nostan ylös kulkureitilleni kaatuneen lasten polkupyörän. Suuntaan kulkuni parin korttelin päässä sijaitsevalle talolle, jossa on alkamassa asukastoimikunnan kokous.
Tapanani on yrittää osallistua näihin kokouksiin aina, kuin mahdollista. Kokouksissa alueen asukkaat, yleislääkärit, kauppiaat, koulun- ja lastentarhanopettajat, uskontokuntien edustajat sekä poliisit pohtivat yhdessä, miten alueestamme tulisi vieläkin parempi paikka asua. Viime vuonna yhteisellä päätöksellä päätettiin rakentaa uusi puisto, jossa oli liikuntavälineitä myös vanhempien tarpeisiin. Samalla perustettiin vanhempien lenkkiryhmä. Yksinhuoltajien osallistumista lenkeille päätettiin helpottaa sopimalla yhteisistä lastenhoitovuoroista. Edellisenä vuonna kauppiaat päättivät rajoittaa energiajuomien myyntiä alaikäisille kuultuaan opettajilta ja vanhemmilta niistä aiheutuneista ongelmista.
Naapurini on viime aikoina ollut huolissaan iäkkään äitinsä voinnista. Hän tekee itse pitkää työpäivää, mutta onneksi vuosien ajan äidin hoidon koordinoinnista vastaava tuttu yleislääkäri on järjestänyt vastaanottoaikoja myös kello 16 jälkeen tiettyinä päivinä kuukaudesta, jolloin naapurini on päässyt mukaan vastaanottokäynneille. Lisäksi äidin kotona on pidetty yhteisvastaanotto, jossa paikalla ovat olleet kaikki keskeiset hoitoon osallistuvat tahot. Siitä huolimatta tilanne on vaikea. Naapurini on kuitenkin onnellinen siitä, että äidin tilanteen äkillisesti hankaloituessa hänen ei välttämättä tarvitse lähteä ambulanssilla yhteispäivystykseen – joka sekään ei onneksi ole nykyisin enää yhtä ruuhkainen kuin aiemmin – vaan hänelle pyritään ensisijaisesti järjestämään mahdollisimman pian hoitavan lääkärin kotikäynti.
Nämä haavekuvani tuntuvat ehkä kaukaisilta, mutta toinen niistä todellisuutta Belgiassa ja toinen Tanskassa. Energiajuomien myynnin rajoittaminen myös täällä Suomessa. Voi kysyä, jaksaisiko kukaan osallistua tällaisiin asukastoimikunnan kokouksiin. Vastaus lienee myöntävä siinä tapauksessa, että niistä todella olisi konkreettista hyötyä. Uskon myös, että aktiivisempi osallistuminen yhteisön arkeen lisäisi yleislääkäreiden tyytyväisyyttä työhönsä. Ainakin näissä kahdessa esimerkkimaassa yleislääkäreitä on riittävästi, ja he ovat todella sitoutuneita ja innostuneita työstään, vaikka tekevätkin ajoittain pitkää päivää.
Aleksi Varinen
Kirjoittaja on yleislääketieteen erikoislääkäri