Mihin on kadonnut idyllisen suomalaisen pikkukaupungin turvallisuus ja onnellinen ympäristö asua ja kasvattaa lapsia. Onko 99. itsenäisyysvuottaan juhliva Suomi vielä lintukoto? Suurkaupunkien hulina ja houkutukset ovat olleet itsestäänselvyys ongelmien kehittymiselle, mutta onko kuitenkin käymässä niin, että pikkukaupungeissamme kytee aikapommi nuorten ja lasten keskuudessa.
Nämä ennen niin virkeiksi kuvatut idylliset paikkakunnat pystyvät nykyään tarjoamaan kasvaville lapsille ja nuorille puhtaan luonnon ja hyvien harrastusmahdollisuuksien lisäksi työttömyyttä, syrjäytymistä ja alati kasvavaa päihdeongelmaa. Enää ei tarvitse matkustaa Helsinkiin saakka asematunnelin lähelle notkumaan saadakseen päihteitä, kun niitä jaetaan omien koulujen pihoilla ja kauppojen edustoilla. Huumeet löytävät aina tiensä nuorten keskuuteen ja huumeongelma on osa suomalaista arkipäivää.
Yhteisöllisyys ja yhteenkuuluvuus ovat vaihtuneet välinpitämättömyydeksi ja ahdasmielisyydeksi. Ihmisiltä puuttuu kyky keskustella ongelmista ja halu ratkoa niitä yhdessä. Niin kauan, kun itsellä menee näennäisesti hyvin, voidaan ummistaa silmät ja kieltää ympäröivät ongelmat.
Ongelmakäyttäjien julkinen lynkkaaminen ei auta ketään, vähiten näitä nuoria. Omassa yhteisössään pelko huumeidenkäyttäjäksi leimautumisesta voi estää nuoren hoitoon hakeutumisen. Kouluissa opettajilla ei ole riittäviä mahdollisuuksia, eikä välttämättä ammattitaitoa puuttua lasten ja nuorten päihdeongelmiin. Vanhemmat ovat puolestaan liian kiireisiä uransa ja harrastuksiensa kanssa tai ovat muuten vaan välinpitämättömiä lastensa elämästä. He eivät välttämättä edes tunnista merkkejä lastensa päihteiden käytöstä. Tunnistavatko terveydenhuollon ammattilaiset huumeongelman ja onko heillä mahdollisuutta ohjata nuoret välittömästi avun piiriin? Elämäntapamuutosesitteiden ojentaminen ei riitä auttamaan näitä nuoria.
Riittävän aikainen ja aggressiivinen tilanteeseen puuttuminen ja hoitoon pakottaminen voi pelastaa nuorten.
Ennen huumeidenkäyttäjät tulivat kodeista ja perheistä, joissa oli päihdeongelmaa ja lapsen oli turvatonta kasvaa. Nykyään yhä useampi huumeidenkäyttäjä tulee ns. normaalista perheestä. Suurella osalla huumeiden käyttäjistä on todettu jo lapsuusiällä aggressiivisuutta ja käytöshäiriöitä. Koulumenestys on ollut huonoa ja usealla on masennusdiagnoosi. Malli päihteidenkäytölle saadaan myös omasta kodista ja se jatkuu kaveripiirissä. Etenkin teini-iässä nuoren tarve kyseenalaistaa aikuisten arvot tekee kaveripiiristä tärkeän käyttäytymistä ohjaavan mallin.
Huumeiden viihdekäyttö on lisääntynyt ja huumeisiin suhtaudutaan yleisesti ottaen sallitummin. Sosiaalinen paine saa nuoren kokeilemaan huumeita yhä herkemmin ja lähes jokaiselle lapselle ja nuorelle on tyrkytetty jossain vaiheessa huumeita. Aina löytyy se nuori, joka ottaa ensimmäisen askeleen kokeillakseen päihteitä. Ennaltaehkäisevään työhön ei panosteta riittävästi.
Päihdepommi on räjähtämässä käsiimme. Näillä nuorilla ja heidän perheillään on suuri hätä ja he ovat yksin ongelmansa kanssa. Heillä ei ole mahdollisuutta jäädä odottamaan vastaanottoaikoja ja jonottamaan mahdollista hoitoon pääsyä. He tarvitsevat apua tässä ja nyt. Asian hymistely ja ymmärtävät keskustelut eivät auta käsiin räjähtäneessä tilanteessa. Riittävän aikainen ja aggressiivinen tilanteeseen puuttuminen ja hoitoon pakottaminen voi pelastaa nuorten. Huumekuolema on aina turha kuolema.
Sari Hannukainen
Kirjoittaja on yksityissairaalassa työskentelevä anestesiologian ja tehohoidon erikoislääkäri.
Lue myös tämä:
Muutoksen ensimmäinen askel
