Tulen aina muistamaan erään selkäydinvammapotilaan sanat, kun hän poliklinikalla totesi, että ensiavun lääkärit pelastivat hänen henkensä, mutta kuntoutuslääkäri pelasti hänen elämänsä.
Ihmishenkien pelastaminen sopii hyväksytyksi perusteluksi aina, kun puhutaan terveydenhuoltoon tarvittavasta rahasta. On selvää, ettei kukaan voi kyseenalaistaa sen lääkärikopterin tärkeyttä, joka pelastaa raskaana olevan naisen vauvan kiidättämällä äidin kolaripaikalta sairaalaan. Uskon, että ensihoitolääkärin työn parhaita hetkiä ovat ne tilanteet, joissa nopeasti annettu hoito on ehkäissyt vakavan vammautumisen.
Tehokkaalla ensihoidolla pelastamme kuitenkin myös potilaita, joita ennen olisi pidetty toivottomina tapauksina. Kotimaisessa lääketieteellisessä lehdessä oli taannoin otsikko ”Hemikraniektomia on hengen pelastava hoito pahanlaatuisessa aivoinfarktissa”. Otsikko pitää täysin paikkansa. Kun iäkkäille potilaille tehtiin laajassa aivoinfarktissa kallon avaus, suurempi osa potilaista jäi henkiin. Kun tulosta tarkastelee elämän pelastamisen kannalta, oli hyvin toipuvien ryhmä erittäin pieni kummassakin ryhmässä. Toipumisskaalaus mRS 4 tarkoittaa ihmistä, joka ei pysty ilman avustusta kävelemään eikä huolehtimaan henkilökohtaisista päivittäisistä toimistaan – siis käymään vessassa tai syömään itse. Kirjoittajat toteavat, että näiden potilaiden määrä lisääntyi aggressiivisella hoidolla. Pelastettiinko heidän henkensä sellaiseen elämään, jota he itselleen toivoivat? Kuntoutuslääkärinä näkee tilanteita, joissa potilaan kuolema pelastaa omaisen elämän.
Kun kuuntelee Teemu Selänteen polven operoinutta ortopedia, ei hän juurikaan puhu leikkaustekniikasta tai lääkkeistä, joita hoidossa tarvittiin. Hän kertoo, että tärkeintä on polven aktiivinen ja oikeaoppinen kuntoutus, jotta hyvä leikkaustulos – kiekkokaukalossa kestävä polvi – saavutettaisiin. Hän pitää työnsä keskeisenä osana potilaan tapaamista kuntoutumisen eri vaiheissa ja lopputuloksen näkemistä.
Kuntoutus pelastaa elämää, koska sen tarkoitus on löytää iloa ja mielekästä tekemistä sairauden tai vamman asettamissa rajoissa. Yhteiskunta asettaa tavoitteeksi työkyvyn, Teemu kaukaloon palaamisen, selkäydinvaurion saanut perheenäiti lasten kanssa leikkimisen, Vilho vanhojen hyvien aikojen muistelemisen 80-vuotiaiden kavereidensa kanssa. Mikään näistä tavoitteista ei toteudu pillereitä syömällä, mutta kuntoutuksesta ei pidä tehdä elämänsisältöä. Viisas terapeutti totesi kerran, että hänen tärkein tehtävänsä on tehdä itsensä tarpeettomaksi.
Miten kuntoutuksesta tulisi yhtä kiinnostavaa kuin kirurgisista toimenpiteistä? Ehkä ajattelutavan muutoksen voisi aloittaa kysymällä potilaaltaan hänen ammattinsa. Kollega kirjoitti vastikään Lääkärilehdessä, että potilaiden ammatit ovat kadonneet sairauskertomuksista. Hämmästyttävintä on se, ettei niitä lue sairauslomatodistuksissakaan. Rannemurtuman repositio muuttuu eläväksi elämäksi, kun pysähtyy hetkiseksi miettimään mitä ihmisen pitäisi yksikätisenä tehdä. Ajaa linja-autoa? Kantaa yksinhuoltajana kauppakasseja? Johtaa sinfoniaorkesteria? Ranteen pelastaminen ja hyvä asento röntgenkuvassa on vasta lähtöpiste. Sen jälkeen alkaa elämä.
Johanna Rellman
Kirjoittaja on neurologian erikoislääkäri.
Kuva: Laura Vesa
