Viidennen vuoden viimeinen puolisko on allekirjoittaneella lähtenyt käyntiin, ja edessä on vielä reilun vuoden mittainen loppurutistus. Viime aikoina olen huomannut pohtivani menneitä vuosia lääketieteen oppiahjossa ja sen tarjoamia kokemuksia sekä hyvässä, että pahassa. Päällimmäisenä mielessä pyörii kiitollisuus opinahjon korkeaa tasoa kohtaan, mutta toisaalta epäkohtiakin löytyy.
Huolimatta jatkuvasta rahoituksen vähenemisestä, oma alma mater on onnistunut varsin hyvin kiertämään suurimman osan negatiivisista vaikutuksista. Ryhmäkoot eivät Tampereella ole varsinaisesti muuttuneet kymmenestä hengestä suuremmaksi, luentojen määrä ei ole merkittävästi vähentynyt ja opettajia on edelleen kohtalaisen hyvä määrä ja tarpeen mukaan tavoitettavissa. Koulun opiskelijoita arvostava ja etua ajava asenne on säilynyt vahvana rahapinteestä huolimatta. Opetusmateriaali on pääosin korkealaatuista ja ajantasaista. Opintojaksoittain pyritään käymään kukin aihepiiri mahdollisimman laajasti läpi, ja useimmiten onnistutaan luomaan opiskelijoille hyvä käsitys aihepiirin sisällöstä ja siitä, mistä tulisi hakea itsenäisesti lisätietoa. Verkkomateriaalien käyttö tehostuu hitaasti, mutta varmasti ja pääsy tietokantoihin ja muihin opiskeluresursseihin kirjaston kautta on pysynyt erinomaisen laajana.
Kaikkien kokemina ikävinä muutoksina ovat lähinnä pienryhmätöiden muuttuminen massaluennoiksi, tai ryhmätyön pitäminen useammalle ryhmälle kerrallaan, jolloin aikaisemmin interaktiivisesta pienryhmätyöstä tulee pahimmillaan passiivinen istu-ja-kuuntele-äläkä-nukahda-tyyppinen jaarittelutuokio. Minua tämä on hiertänyt erityisesti, sillä olen opiskelun ohessa toiminut anatomian opettajana ja nähnyt tilanteen läheltä siis molemmista näkökulmista.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että opetuksen laatu oikopäätä heikkenisi: sellaisen väittäminen olisi opettajien ja opiskelijoiden aliarvioimista. Asialleen omistautuneet opettajat kompensoivat parantamalla luentojen interaktiivisuutta tai teoriasisältöä ja nohevat opiskelijat tekevät oman osansa harjoittelemalla käytäntöä ja opiskelemalla teoriaa syvemmin omalla ajallaan. Joskus opettajat ovat myös osallistuneet omalta osaltaan säästötalkoisiin pitämällä opetuksia vastikkeettomasti, rakkaudesta lajiin. Tällaista omistautuneisuutta ei ole keneltäkään perusteltua vaatia, eikä se pidemmän päälle kanna, mutta siitä huolimatta arvostan suuresti.
Yksi ikävämpi ilmiö on kuitenkin jäänyt vaivaamaan minua erityisesti, ja siksi haluankin sen tässä ottaa laajemmin puheeksi. Kyseessä on alalle ominainen yksittäisten henkilöiden vahva stigmatisointi ja sosiaalinen rankaiseminen joskus vähäistenkin virheiden perusteella. Tämä koskee tavalla tai toisella kaikkia, mutta erityisesti opiskelijoita, jotka ovat sairaalahierarkiassa aina heikoimman asemassa. Elävänä esimerkkinä opiskelijan näkökulmasta tulee mieleen kansankielisesti ilmaistuna hermoromahdus, eli tunnereaktio paineen alla murtumisen seurauksena.
Lääkäriopiskelijoiden hermoromahdukset ovat varsin harvinaisia ja uskon, että osasyynä tälle harvinaisuudelle on kohtelu, mitä paineen alla murtuva opiskelija usein saa. Olen sekä ollut todistamassa että kuunnellut kuvauksia tilanteista, joissa opiskelijoita ohjaavan henkilön tapa hoitaa tilanne on ollut kyseenalaistaa opiskelijan soveltuvuutta ja/tai kehottaa tätä suoraan tai epäsuorasti hakeutumaan johonkin toiseen ammattiin.
Lääketieteen opiskelijat ottavat tutkintonsa suorittamisen keskimäärin erittäin vakavasti. Valmistumatta jättäminen tai soveltumattomaksi leimautuminen vastaa meille käytännössä ammatillista itsemurhaa tai kuolemantuomiota. Erityisesti opiskelijoiden keskuudessa vallitsee vielä jonkin verran tervettä herranpelkoa: kokeneen, itsevarman kliinisen opettajan tai professorin näkemystä pidetään suuressa arvossa. Kuten presidenteistä on sanottu, ei tällaisessa asemassa olevalla ole niin pientä vasaraa, etteivätkö sen jättämät jäljet vastaisi moukaria. En tiedä, ovatko kyseessä olevat ohjaajat näissä tilanteissa ymmärtäneet tilanteen vakavuutta tai sanomansa painoa, mutta mielestäni kyseessä on ollut asetelmat huomioiden räikeä ylemmän aseman väärinkäytös. Soveltuvuutta ammattiin ei yksi henkilö voi päättää, eikä tulisi tätä opiskelijalle asiattomasti spekuloida – varsinkaan psyyken normaaliin toimintaan perustuen. Vastaavassa tilanteessa opiskelija tarvitsee vertaistukea eikä verbaalista selkäsaunaa. Tällaiseen kylmäsydämiseen retoriikkaan ja ”heikkous lähtee lapsesta lyömällä” -mentaliteettiin pitäisi mielestäni ehdottomasti puuttua jo senkin takia, ettei vastaava asenne siirry mallioppimisena sukupolvelta toiselle.
Lääketieteellinen koulutus ja yhteisö eivät siis ole täysin täydellisiä, mutta se tuskin tulee kenellekään yllätyksenä. Tämä on opiskelijan näkökulmasta katsottuna jossain määrin myös hyvä asia: kaikkea ei pidäkään tarjota hopeatarjottimella. Paineensietokyky on tärkeä ominaisuus ja kehittyy parhaiten oikean elämän ongelmia ratkoessa. Virheiden tekeminen ja niiden rakentavan käsittelyn opettelu auttaa opiskelijaa sietämään itsensä ja myös ympäristönsä keskeneräisyyttä. Tällainen mentaalipuolen kehitys tulisi kuitenkin mielellään tapahtua hallitusti, turvallisessa ympäristössä. Meillä on kaikilla oikeus olla työssä ja opiskellessa turvassa henkiseltä väkivallalta.
Oman ammatin ja ammattiyhteisön valitseminen muistuttaa monilla tavoin parisuhteen valintaa: ei se, jonka hyviä puolia rakastat, vaan se, jonka huonoja puolia siedät parhaiten ja jonka kanssa olet valmis yhdessä kehittymään. Allekirjoittanut on tullut vuosien varrella siihen tulokseen, että tuli tehtyä itselle sopiva valinta – kerrankin. Asiat ovat lääketieteen yhteisössä mielestäni yleisellä tasolla päätähuimaavan hyvin: yhteisöllisyys on vahvaa, yhteinen tavoite on selkeä, kehitykseen on kova tahtotila ja kollektiivinen työmoraali on varsin korkea. Eväät epäkohtien korjaamiseen ja kehitykseen voisivat siis olla paljon huonommatkin.
Saku Pelttari
Kirjoittaja on viidennen vuosikurssin lääketieteen opiskelija Tampereen yliopistosta.
