Vihreät hyväksyivät keskustelun jälkeen Lappeenrannan puoluekokouksessaan 20.5. kirjauksen, että ihmisellä on oikeus paitsi hyvään elämään, myös hyvään kuolemaan, tarvittaessa hyvän saattohoidon turvin tai halutessaan viime kädessä avustettuna.
Kuluneen vuoden aikana eutanasiasta on keskusteltu paljon. Uutta Vihreiden avauksessa onkin, että puolue ottaa asian ohjelmaansa ja alkaa siten ajaa asiaa, joka yleisesti on mielletty täysin puoluepolitiikan ulkopuolella olevaksi arvokysymykseksi. Muissakin puolueissa on herännyt asiassa toiminnan henki.
Eutanasia onkin debatoimaan tottuneelle poliitikolle hyvä aihevalinta. Tutkimusten mukaan yli 70 prosenttia kansalaisista kannattaa eutanasiaa. Kreikan talouskriisistä tai Talvivaaran kaivoksen päästöistä ei ylimääräistä medianäkyvyyttä juuri enää saa. Eutanasialla sitä saa.
Eutanasian laillistamisesta ei kuitenkaan saa tehdä puoluepolitiikkaa. Aihe on hyvin herkkä.
Jo pelkästään “slippery slope” -ilmiö on pohdittava perusteellisesti. Pääministerin haastattelutunnilla 27.5. toimittaja kysyi eutanasian tarpeesta, “kun tiedämme, että demografia Suomessa muuttuu nopeasti”. On mietittävä realistisesti, mihin voimme joutua, jos lähdemme eutanasian tielle.
Halutaanko eutanasialla korjata saattohoidon ongelmat? Ihmisarvon mukainen kuolema tulee voida turvata hyvinvointivaltiossa. Suomessa on muutama saattohoitokoti. Yleensä suomalainen kuolee laitoksessa, jossa ei ole hyvin koulutettua saattohoidon osaamista ja resursointia. Onko niin, että kun kuolemaa lähestyvä potilas ei ole aktiivisen hoidon piirissä, hän saattaa jäädä myös ilman kärsimystä lievittävää lääkkeellistä ja psyykkistä hoitoa? Hyvän palliatiivisen hoidon hylkääminen kuolevan potilaan kärsimyksen lievityksessä on moraalisesti väärä teko, johon terveyspalvelujärjestelmämme syyllistyy päivittäin. Mutta tuleeko potilas esimerkiksi nukuttaa toiveensa mukaan vain odottamaan kuolemaa, jota hän jo toivoo?
Hyväkään saattohoito ei poista mahdollisuutta, että yksittäinen ihminen joutuisi kärsimään elämän loppuhetkillään. Kärsimys on kuitenkin epäspesifi mittari niinkin peruuttamattomalle ja vakavalle toimelle kuin potilaan surmaaminen olisi. Miten arvottaa psyykkisen kärsimyksen riittävyys osana eutanasiapäätöstä? Vai riittäisikö lopultakin vain potilaan oma ilmoitus? Masennus ei saa olla syy eutanasiaan, mutta eivätkö kaikki potilaat ole masentuneita kuoleman lähetessä?
Maailmassa on kuitenkin kolme maata, joissa eutanasia on ollut laillistettu jo joitakin vuosia eikä suuria ongelmia ole syntynyt. Näissä maissa kansalaiset hyväksyvät sen, eivätkä lääkärit professiona sitä enää vastusta. Suomessa tutkimusten mukaan noin 60 prosenttia lääkäreistä näkee eutanasian etiikan vastaisena.
Eutanasian laillistaminen saattaisi ratkaista yhden ongelman, mutta toisi uusia. Kun vanhus alkaa epäillä olevansa vaivaksi, syntyykö hänelle sisäinen tarve päästä pois? Syntyykö “hyödyttömän” elämän ongelma? Kun nyt pohditaan, miksi eutanasiaa ei saa tehdä, pohtisimmeko pian, miksi sen kanssa on viivytelty tai miksi se ylipäätään tehtiin? Miten professio ja yhteiskunta kestää sellaisen keskustelun? Joku joutuisi syytettyjen penkille, kun todettaisiin ensimmäinen huonosti perusteltu eutanasia.
Keskustelu aiheesta on tärkeää ja lääkäreiden tulee siihen aktiivisesti osallistua. Meidät erottaa muusta yhteiskunnasta se, että keskustelussa potilaan oikeus hyvään kuolemaan muuttuu aina lääkärin velvollisuudeksi surmata. Oma itsemääräämisoikeus ei voi olla peruste vaatia toista tekemään jotakin.
Heikki Pälve
toiminnanjohtaja
Suomen Lääkäriliitto
