Nuori mieshenkilö saapuu yliopistollisen sairaalan ensiapupäivystykseen. Mies kertoo sairastaneensa kuumetta ja omituisen kovaa päänsärkyä noin vuorokauden. Sairaanhoitajan kanssa keskustellessa potilas vaikuttaa välillä poissaolevalta: ajattelu ei toimi, sanat eivät tahdo tulla ulos. Lääkärin alustavissa tutkimuksissa todetaan potilaalla korkea kuume, raajojen pistelyä ja lihasheikkoutta.
Potilas siirretään lääkärin arvion perusteella osastolle. Suoritetaan liuta neurologisia testejä, pistellään neuloilla suoniin ja selkäytimeen. Loput potilaan muistikuvista ovat osaston laitteiden hiljaista hurinaa, piippauksia, hoitajien ja lääkäreiden vierailuja, kysymyksiä. Lisää neuloja.
Viikon päästä potilas herää sekavana, maailma on sumussa. Sairaanhoitaja rauhoittelee potilasta ja kertoo tämän sairastaneen harvinaisen aivojen virusinfektion. Sanoja on vaikea ymmärtää. Mies haluaa kotiin. Filmi katkeaa jälleen ja mies herää toisella osastolla, perheenjäseniä ja avopuoliso vierellään. Päivien kuluessa vointi paranee, vaikka neurologissa testeissä tulokset ovatkin kaukana normaalista: sanat menevät edelleen sekaisin ja kirjoittaminen muistuttaa 3-vuotiaan lapsen ensimmäistä piirustusta.
Eräänä päivänä sisään astuu entuudestaan tuntematon lääkäri, joka esittelee itsensä potilaalle ja kysyy, voiko hän tuoda lääketieteen opiskelijoita käymään potilaan luona. Mies suostuu ja löytää pian itsensä tusinan valkotakkisen keskeltä. He esittelevät itsensä ja vaihtelevat keskenään heprean kuuloisia sanoja täynnä olevia lauseita hiljaisella äänellä, vanhempi lääkäri orkesterijohtajana.
Jossain vaiheessa lääkäri kääntyy miehen puoleen ja kysäisee kovemmalla äänellä: ”Haluaisitteko Matti kertoa omin sanoin, mitä teille on tapahtunut tässä viimeisen kahden viikon aikana?”. Mies hakee sanoja hetken ja alkaa kertoa: ”... no mulla on ollu tässä nyt tää aivonsairaus, hoitaja sano sen, olikos se nyt se e–enke... enkelivalitti?”
”Heh, joo enkefaliitti”, vanhempi lääkäri korjaa naurahtaen, samalla kun jotkut kandit peittelevät huvittuneisuuttaan huonolla menestyksellä. Mies tuntee voimakasta häpeää. Vanhempi lääkäri jatkaa kandien kanssa terminologista siansaksaa hiljaisemmalla äänellä, huvittuneesti virnuillen, aivan kuin potilas ei olisi huoneessa lainkaan. Lääkäri heittää vitsiä potilaan oireista varmaankin ajatellen, ettei potilas kuitenkaan kuulemaansa muista. Kandeista osa pitää naaman peruslukemilla kun taas muutama vähän hymähtelee, ehkä vanhempaa lääkäriä miellyttääkseen.
Valkotakkisten puheenaiheen vaihtuessa potilaan puhehäiriöstä muihin aiheisiin, naamat vakavoituvat ja potilaan sanojen sekoittuminen unohtuu. Potilaan paha olo kuitenkin jää. Hän miettii: ”Paraneeko tämä ikinä? Uskallanko enää puhua?”. Minuuttien päästä lääkäri ja kandit toivottavat potilaalle hyvää jatkoa ja poistuvat huoneesta.
Vuosikymmen tapahtuman jälkeen täydellisesti toipunut Matti istuu kahvipöydässä vieraiden kanssa. Puheenaiheeksi päätyy paikallisen julkisen terveydenhuollon epäpätevyys ja huonot kokemukset. Vaimo pyöräyttää silmiään ja hörppää ison kulauksen kahvia, tietäen että liioiteltu kauhutarina vuonna nakki-ja-miekka sairastetusta enkefaliitista on jälleen tulossa.
Samassa kahvipöydässä istuu tuore lääketieteen opiskelija, joka kuuntelee korva tarkkana. Nuorukaista hävettää ja harmittaa: jälleen kerran hän kuulee pahaa puhetta ammattinsa edustajista. Hän ei tiedä, pitäisikö hänen puolustaa omiaan vai tuomita, joten hän pysyy hiljaa. Kahvi ei maistu enää.
Edellä oleva tarina perustuu liutaan tositapahtumia, joista on koostettu räikeä, kuvitteellinen esimerkki potilaan sairaalassa saamasta huonosta kohtelusta. Ilmeisimpänä seurauksena tapahtumasta on huonosti kohdellun mielipaha ja vääryyttä tehneen häpeä. Vaikutukset ulottuvat tilannetta seuranneiden opiskelijoiden kautta kuitenkin paljon kauemmas. Tarinan lääkäri sai jälkeenpäin sanktioita, mutta mukana seurannut kandiryhmä sai tuskin koskaan tietää lääkärin tehneen mitään väärää, elleivät itse sitä huomanneet.
Lääketieteen opiskelussa vaatimustaso nousee koko ajan. Jatkuvan oppimisen ja tehokkaiden opiskelumenetelmien omaksuminen on siis elinehto. Harva silti ymmärtää, että kaikki opiskelutekniikat eivät ole tasa-arvoisia. Paineiden kasautuessa turvaudutaan herkästi nopeisiin ja helppoihin nikseihin, joita käytettäessä oppijan kriittinen silmä ei ole parhaimmillaan. Näihin kuuluu opiskelutekniikoista vanhin, eli mallioppiminen.
Mallioppiminen on kiistatta tehokasta. Kuten pienten lasten vanhemmat varmasti tietävät, sen kautta leviävät viruksen tavoin niin hyvät kuin huonotkin opit. Karismaattista ja itsevarmaa ammattilaista on helppo apinoida ja sisäpiirin leikinlaskuun on vaarallisen vaivatonta lähteä mukaan: ryhmään kuulumisen tunne voi olla huumaava. Voimakkaita tunteita seuraa kuitenkin aina maailmankuvaa vääristävät ruusun- tai verenpunaiset lasit.
Klinikassa toisinaan opituista huonoista tavoista ollaan oltu jo pitkään tietoisia yliopistomaailmassa: opiskelijoita varoitellaan heti ensimmäisinä viikkoina mallioppimisen vaaroista. Tämän rikkaruohon kitkemiseksi on kuitenkin tehtävä muutakin. Aktiivisen toiminnan ollessa vielä vähäistä, ensiavuksi soveltuu oman ja kollegoiden toiminnan kriittinen mutta hellä arviointi ja tahdikas epäkohtiin puuttuminen.
Kiireen keskellä hyvä käytös saattaa tietty joskus unohtua: vahinkoja sattuu. Toisten mielestä kunnioittava kohtelu saattaa vaikuttaa turhalta työltä - pahaa puhutaan kuitenkin. Ikävänsävyiset kahvipöytäkeskustelut terveydenhuollosta tuskin koskaan häviävät, mutta eipä se lääketiedekään kesken tule loppumaan ja silti me sitä luemme. On tärkeää muistaa, että aidon ammattilaisen toimintaan kuuluu aina kunnioittava käytös kaikkia kohtaan omasta mielentilasta ja maailmankuvan vinoumista huolimatta.
Saku Pelttari
Kirjoittaja on lääketieteen kandidaatti Tampereelta. Virallista lääketieteen opiskelua kolme vuotta takana – epävirallista vähintään elämän verran edessä.
