”En halua kuolla vielä!”, sanoi kolmekymppinen miespotilas minulle hätääntyneenä. Olin juuri joutunut kertomaan hänelle, ettei suunniteltua leikkausta voitukaan tehdä. Vatsa oli tyydytty avaamisen jälkeen ainoastaan sulkemaan; syöpä oli roihahtanut operatiiviselle hoidolle ylivoimaisiin mittoihin. Minun teki mieleni juosta karkuun, sysätä vastuu vaikeasta asiasta jollekin muulle. En osannut sanoa mitään. Tähän kohtaamiseen minua ei ollut lääkärikoulussa valmistettu millään tavoin.
Potilaan Lääkärilehdessä oli kirja-arvio lääketieteen kandidaatti Laura Saven omaelämänkerrallisesta kirjasta Paljain jaloin. Kirjoittaja menehtyi syöpään opiskeluaikanaan. Tarina veti hiljaiseksi. Nuoren ihmisen kuolemaan ei totu, ei sitten millään. Se tuntuu aina kohtuuttomalta. Työssämme joudumme valitettavasti kuoleman kanssa kasvotusten jatkuvasti. Olen muuten aika taitava jättämään työasiat työpaikalle, mutta erityisesti nuoret syöpäpotilaat kulkevat mukanani useita päiviä. Niin tuo heräämön nuori mieskin jätti minuun lähtemättömän jäljen; hän kuoli esofaguskarsinoomaan vain kuukauden kuluttua diagnoosista.
Teho-osastolla työskennellessäni olen joutunut usein vaikeisiin tilanteisiin, joissa yllättävä sairaus on saanut omaiset sokin valtaan, ja kaaos pitäisi saada jotenkin hallintaan. Riittämättömyyden tunne on näinä hetkinä tuttua tutumpi seuralainen. Koen kerta toisensa jälkeen, etten osaa sanoa mitään oikein, että suuni suoltaa ilmoille pelkkää tyhjää sanahelinää. Kuten sanoin, näihin tilanteisiin ei saa oppia koulun penkissä. Potilaiden kohtaaminen on opittava yrityksen ja erehdyksen kautta. Työ vie aikanaan meistä jokaisen haasteisiin, joista on rämmittävä jollakin keinolla ulos. Ihmiset ovat toki erilaisuudessaan myös erilaisia kohdattavia, mutta kokemus tuo siitäkin huolimatta varmuutta. Olen onnekas saadessani tehdä työtä kokeneiden, taitavien kollegojen ohjauksessa. Heiltä saan korvaamatonta oppia vaikeiden tilanteiden varalle.
Jos ventovieraiden potilaiden kohtalo ottaa koville, niin läheisten sairaudet ja kuoleman kohtaaminen tuovat tullessaan moninkertaisen tuskan. Lääkäriyden suojaava identiteetti rapisee kuin vanha maali. Olen yhtäkkiä yhtä haavoittuvainen, kuin kuka tahansa maallikkokin, sillä raskaalla erotuksella, että tieto lisää tuskaa. Erään ystäväni syövän todettiin hiljakkoin uusineen. En osaa sanoin kuvailla, kuinka pahalta minusta tuntuu. Vaikka taistelu on vasta alussa ja kesken, kuoleman pelko on epämiellyttävä seuralainen.
Rakas ystäväni ja kurssikaverini menehtyi neljä vuotta sitten auto-onnettomuudessa. En ole koskaan ennen menettänyt ketään niin läheltä, ellei rakasta isoäitiäni lasketa. Mummoni sai kuitenkin siirtyä tuonpuoleiseen kunnioitettavassa 90 vuoden iässä, mikä tekee menetyksestä inhimillisemmän. Ystäväni poismenosta en tule koskaan toipumaan; kaipuu tuntuu edelleen aika-ajoin sietämättömältä. Siksi voin vain kalpeasti aavistaa, miltä puolison menettäminen tuntuu, oman lapsen hautaan saattamisesta puhumattakaan. Vaikeinta olikin kohdata ystäväni tyttöystävä suru-uutisen jälkeen. Ei ollut sanoja. Ei ollut lohdutusta. Silloin en kuitenkaan kokenut tarvetta juosta karkuun. Ystävälle minulla oli tarjota sentään olkapäätä ja syliä.
Mielestäni lääkärin ei tarvitse olla lohduttaja tai tukija; potilaan on löydettävä turvaverkkonsa muualta. Itse en halua päästää potilaita liian lähelle, en halua murtua heidän edessään enkä näyttää tunteitani. Toiset meistä pystyvät siihenkin, ja ovat varmasti potilaiden silmissä minua inhimillisempiä lääkäreitä. Työn raskaat kohtaamiset ovat minulle kuitenkin riittävä painolasti etäältäkin. Jos päästäisin ihmisten kohtalot univormuni alle, en jaksaisi tehdä tätä työtä.
Minulla on työuraa vielä varsin lyhyesti takana, enkä voi hauraalla tietämykselläni ladella ohjeita ja totuuksia oikeista käyttäytymismalleista. Omien kokemuksieni perusteella osaan kuitenkin sanoa, että rehellisyys on lääkärin tärkeimpiä ominaisuuksia. Pääsääntöisesti potilas haluaa kuulla totuuden, eikä liiallisen toivon herättäminen ole mistään kotoisin. Potilaalle ja omaisille on myös annettava aikaa. Siitäkin huolimatta, että ajanvarauskirja huutaa, ja uusia potilaita olisi vaikka kuinka. Hetki on potilaalle ainutlaatuinen ja läsnäolo kallisarvoista. Saven kirjan sanomaksi tiivistetty yksilön kohtaaminen pelkoineen ja unelmineen on kuitenkin minulle lääkärinä ylivoimainen tehtävä. Ehkä siksi joudun elämään riittämättömyyden tunteen kanssa työurani ehtoopuolelle asti.
Pauliina Paananen
Kirjoittaja on lääketieteen lisensiaatti, joka havainnoi maailmaa äitiysvapaalla olevan erikoistuvan lääkärin silmin.
Julkaistu Lääkärilehden verkkosivuilla.
