Mökkiviikonloppu häämötti loppuaan, olin rentoutunut ja tyyni. Auvoinen olotilani koki järisyttävän muutoksen. Muutokseen riitti piipahdus paikallisessa automarketissa kesken mökkimatkan.
Tarkoitus oli ostaa lapsenlapsellemme jokin mukava tuliainen ja sunnuntaina aamupäivällä nelostien varrella ainoa vaihtoehto oli automarketti. Erehdyin astumaan sisään, vielä tässä vaiheessa kepein askelin, ostoshelvettiin, jossa jo ovella raikui ylisuurella volyymilla raivostuttava renkutus.
Vaelsin epätoivoisena kilometrien pituisilta tuntuvien hyllyrivistöjen välissä etsien leluhyllyä ja sieltä junarataa. Tympääntyneenä ajattelin, että minut ehkä saatetaan löytää täältä vuosien päästä kadonneeksi julistettuna. Juna löytyi, mutta siihen sopivia paristoja ei näkynyt missään. Ajattelin naiivina, että kassan läheltä löydän paristot.
Seisoskelin kaltaisteni tyhjäsilmäisten zombien kanssa kassajonossa saman renkutuksen kaikuessa päässäni. Lopulta pääsin kassalle vain kuullakseni, ettei siellä ole paristoja. Tuskastuneena kysyin kassatyöntekijältä, että missähän paristoja olisi. Sain vastaukseksi, ettei hän tiennyt. Otsasuonen tykytyksen tahdissa ilmoitin, että tarvitsen niitä nyt. Tympääntyneenä hän tarttui luuriin ja soitti vuoropäällikölle tai mikä lie personalshoppermanagementleaderille, että täällä on joku, joka ei löydä paristoja.
"Hylly yhdeksän."
"Anteeksi kuinka?"
"Hylly yhdeksän."
"Missähän se on?"
"Tuolla."
Jätin junaradan hihnalle ja lähdin viilettämään suuntaan "tuo". Harhailtuani taas kilometreiltä tuntuvien etäisyyksien jälkeen löysin paristot ja suomalaiskansallisten voimasanojen täyttäessäni mieleni hölkkäsin takaisin maksamaan junaratani. Siellä pikkuruinen veturi kökötti hihnalla ja kiukkuinen jono ihmisiä sen takana. Oliko tämä se niin kutsuttu loistava palvelukokemus?
Onko tällainen mahdollista terveydenhuollossa tulevaisuudessa? Rakennamme massiivisia kaiken kattavia keskuksia, joihin potilas menee kuin liukuhihnalla sisään ja putkahtaa toisesta päästä ulos. Juoksutamme potilaita paikasta A paikkaan B vain todetaksemme, että ensi olisi pitänyt mennä paikan C kautta, jotta voisi päätyä takaisin paikaan A? Ovatko nämä massiiviset laitokset vain loisteputkien valossa kylpeviä käytäviä, odotuspaikkoja, vuoronumeroautomaatteja ja ehkäpä hyvällä tuurilla kahviautomaatteja?
Voiko tällainen kaiken kattava laitos tarjota parempaa hoitoa tai palvelua kuin pieni yksilöllinen ratkaisu? Lääketieteellinen keskittäminen on perusteltua, jos sillä saadaan parempi hoitotulos, mutta yksilöllinen ja inhimillinen ote ovat tärkeä osa hoitoa. Ovatko omat neuvolatädit ja koululääkärit katoavaa luonnonvaraa? Perusterveydenhuollossa yksilöllisyyttä tarvitaan yhä enemmän.
Saatuani tapauksen "junarata ja paristo" päätökseen ja selviydyttyäni marketin ovesta ulos mieleltäni vain hiukan järkkyneenä päätin, että asioin jatkossa vain pienissä liikkeissä. Tiedän menettäväni kaikki elämääkin suuremmat keskittämisedut ja megaekstrasupermarkettien tarjoamat mahdollisuudet ostaa ruuat, vaatteet, permanentata hiukset, juoda kahvia ja hoitaa pankkiasiat samalla kertaa.
Haluan myös, että palveluammatti on palveluammatti, jossa ammattilaiset juoksevat ja asiakas tai potilas saa kohtelua, jota hänen kuuluukin saada. Uskon, että tällaisessa toimintamallissa niin työntekijä kuin asiakas tai potilas olisi tyytyväisempi.
Sari Hannukainen
Kirjoittaja on yksityissairaalassa työskentelevä anestesiologian ja tehohoidon erikoislääkäri.
