Bruce Springsteen kuvaa lauluissaan usein sitä, miten tavalliset ihmiset syystä tai toisesta jäävät järjestelmän rattaiden jyräämiksi. Minusta tuntuu työssäni ajoittain samalta. Terveydenhuollolta odotetaan toimia esimerkiksi perheväkivallan, päihdeongelmien ja syrjäytymisen ehkäisemiseksi, mutta käytännössä yksittäisen terveyskeskuslääkärin vaikutusmahdollisuudet tuntuvat usein melko vähäisiltä. Toki vastaanottotilanteessa asioiden puheeksi ottamisella on vaikutusta, mutta väittäisin että monessa paikassa varhaisen puuttumisen mahdollistavat rakenteet ovat riittämättömät. Perusterveydenhuoltoon tarvittaisiin mielestäni lisää matalan kynnyksen tukipalveluita, joiden piiriin pääsisi helposti ja leimaantumatta.
Terveydenhuollon organisaatiot tuntuvat olevan jatkuvassa muutoksessa. Monessa toimipisteessä työntekijät kokevat, ettei heitä kuunnella lainkaan erilaisia uudistuksia mietittäessä. Tämä johtaa turhautumiseen ja siihen, että osaava työvoima hakeutuu sinne, missä he kokevat tulevansa kuulluksi ja sitä myötä arvostetuksi. Auttaminen saattaa myös tyssätä kankeaan järjestelmään tai joskus myös siinä toimiviin ihmisiin. Ei ole erityisen motivoivaa järjestellä apua kiireen keskellä vain todetakseen sen kariutuneen jonkin muotoseikan vuoksi.
Välillä ongelmia tuottaa myös nykyinen rahoitusjärjestelmä. Mieleeni muistuu eräskin potilas, joka tunnusti minulle olleensa ikänsä rehellinen, mutta joutuneensa vanhalla iällä opettelemaan valehtelun taidon. Hän kertoi kunnan myöntäneen hänelle muutaman taksimatkan kuukaudessa, mutta niitä sopi käyttää vain muualla kuin terveydenhuollossa asiointiin. Ne matkat kuuluvat Kelan kustannettaviksi. Ongelmana oli se, että omavastuu Kelan maksamassa taksissa on kovin suuri pienellä eläkkeellä jotenkuten toimeentulevalle. Tämän vuoksi vanhus kertoi tilanneensa asiointiin tarkoitetun taksin ja ajaneensa sillä terveyskeskuksen lähistöllä sijaitsevalla kaupalle ja hiipsineensä sieltä sitten salaa lääkäriin, laboratorioon sekä muille asioille. Omatunto kuitenkin soimasi rehellistä vanhusta niin, että hän halusi yhdistää mahdollisimman monta asiointia, että selviäisi harvemmilla valehtelukerroilla.
Me suomalaiset näemme itsemme rehtinä kansana, joka pitää sanansa. Väkisinkin tulin vanhuksen kertomuksen kuultuani pohtineeksi sitä, miksi olemme rakentaneet tällaisen järjestelmän. Onko kunnalle juurikaan merkitystä sillä, mihin asukas hänelle myönnetyt asiointimatkansa käyttää? Lopulta kyse on kuitenkin verovaroilla kustannetusta toiminnasta, mutta koska terveyspalveluiden rahoitus kulkee nykyisin mm. kuntien, valtion ja kansaneläkelaitoksen kautta, yrittää nykyisessä taloustilanteessa jokainen taho minimoida omat kustannukset. Tämä johtaa edellä kuvatun kaltaisiin osaoptimointeihin.
En väitä olevani terveystaloustieteen suurimpia asiantuntijoita, mutta minusta tällainen toiminta ei vaikuta erityisen tehokkaalta. Lisäksi se vaikeuttaa monia asioita. Lääkärille se tarkoittaa ylimääräisten lomakkeiden täyttöä ja potilaalle se näyttäytyy esimerkiksi luukulta toiselle ravaamisena.
Tuskinpa monikaan vastustaisi ajatusta siitä, että järjestäisimme yhteiskuntamme niin, ettei ikänsä rehellisyyttä arvostaneiden vanhusten tarvitsisi tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että he joutuvat rikkomaan sääntöjä kyetäkseen asioimaan terveydenhuollossa. Lisäksi toivoisin, että perusterveydenhuollossa tunnistettu hätä otettaisiin joka paikassa vakavasti ja että erilaisia helposti saatavilla olevia tukitoimia kehitettäisiin sillä tavalla, ettei meidän tarvitsisi myöhemmin lehtien palstoilla ihmetellä, miksei kukaan toiminut ajoissa.
Aleksi Varinen
Kirjoittaja on yleislääketieteeseen erikoistuva lääkäri.
