Ajan virrassa olemme kaikki samassa veneessä ja runoilijan tavoin ihmettelemme, ”mihin päättyvi tie”. Mikä on sanomamme tässä sairaassa maailmassa, jonka oireita ovat itsekkyys, ahneus ja väkivalta, ja mikä on viestimme niille nuorille, jotka aloittavat lääkäriksi kasvamisen? Voisiko se olla kannanotto oikeudenmukaisuuden puolesta syrjimistä vastaan, rauhan puolesta väkivaltaa vastaan, totuuden puolesta huuhaata vastaan, uuden luomisen puolesta kaikkialla tuikkivaa kielteisyyttä vastaan? Voisi hyvinkin.
Lääkärin eteen avautuu elämän koko kirjo syntymästä kuolemaan, alusta loppuun. Tällä näyttämöllä lääkäri on monena mukana, parantaja ja toivon kantaja, opettaja ja tutkija.
Elämän rikkauden ymmärtämiseksi tarvitaan tieteellistä lukutaitoa ja biologian tuntemusta, sosiaalista herkkyyttä ja aitoa uteliaisuutta. Elinikäisen oppimisen aikana lääkärille kertyy potilaiden tarinoiden kautta korvaamattoman arvokasta hiljaista tietoa elämän arjesta. Jokainen oire kertoo jotakin ainutlaatuista ihmisestä itsestään, hänen elinympäristöstään ja näiden keskinäisestä suhteesta. Yhtä lailla pienet havainnot potilaan vuoteen äärellä herättävät uusia kysymyksiä sairauksista ja käynnistävät kaksisuuntaisen vuoropuhelun tutkijan ja kliinikon välillä. Paljon on lääkärillä sanottavaa päätöksen tekijälle.
Lääkäriksi kasvaminen on ammatillista sivistymistä ja hiljaisen tiedon omaksumista tietojen ja taitojen, ymmärryksen ja inhimillisyyden merkeissä. Hiljainen tieto on sukupolvien välistä vuoropuhelua, oivalluksen ja oppimisen kasvupohja. ”Ensisijalle on aina asetettava potilaan paras”, kirjoitti Hippokrates aikanaan. ”Jos se voidaan saavuttaa monella tavalla, on valittava vähiten haitallinen. Tämä on lääkintätaidon mukaista ja kunniakkainta jokaiselle, joka ei ahnehdi kansan suosiota väärällä rahalla.”
Kansalaisten palvelijana lääkäri on yhteiskuntaa varten ja samalla sitä vastapäätä. On kuunneltava yhteiskunnan ääntä, mitä meiltä odotetaan, ja vastattava odotuksiin aina, kun se on mahdollista. Selkeä jännite on kuitenkin säilytettävä ammattieettisten arvojen varjelemiseksi ja itsenäisyyden puolustamiseksi. Voidakseen olla lääkäri kaikkia varten on oltava myös lääkäri, joka ei ole kenenkään lääkäri vaan itsenäisesti ajatteleva riippumaton asiantuntija, joka etsii totuutta ja puolustaa oikeudenmukaisuutta. Oikeudenmukaisuus- ja yhdenvertaisuusperiaatteeseen kuuluu, ettei ketään saa syrjiä eikä ketään suosia. Yhtäläisessä tarpeessa olevia ei voi kohdella eri tavalla, eikä erilaisia tapauksia voi ratkaista samalla tavalla. Moraali on kaiken mitta.
Valtion johdon päätös pienentää opetuksen ja tutkimuksen rahoitusta koettelee syvästi yliopiston ydintehtäviä – ja koko suomalaista sivistyselämää. Ellei ole hyvää tutkimusta, ei ole hyvää opetusta. Ellei ole hyvää opetusta, ei kasva hyviä lääkäreitä. Huolet ovat suuria ja aitoja. Sen tulisi näkyä ja kuulua ammattikuntamme sanoissa ja äänissä – juuri nyt kun terveydenhuollon tulevaisuus on poliittisten intohimojen kourissa.
Vanha rabbin sanoja mukaillen: pitäkäämme huolta itsestämme, mutta jos pidämme huolta vain itsestämme, keitä silloin olemme.
Toivotan kaikille työn iloa ja hyvää työtoveruutta tihkuvaa vuotta 2016.
Risto Pelkonen
arkkiatri
Pääkirjoitus Lääkärilehdestä 1–2/2016 (15.1.)
