Usein ajatellaan, että ihmiskunnan kohtaamien ongelmien ratkaisemiseksi olisi rationaalista hankkia lisää tutkimustietoa. Jos filosofi Edmund Husserlia (1859–1938) on uskominen, tämä ei riitä, vaan lisäksi tarvitaan tieteellisen tiedon kokonaisvaltaista tarkastelua ja suhteuttamista elämismaailmaamme.
Husserl tarkoitti tieteen kriisillä tilannetta, jossa tieteet ovat toki erittäin tuotteliaita, mutta sektoroituneita omien menetelmiensä vankeja. Erityistieteet eivät näe omien lähestymistapojensa rajoittuneisuutta eivätkä näiden rajojen ulkopuolelle. Kukaan ei hallitse yksittäisen erityistieteen kokonaisuutta saati sitten sitä, miten erityistieteet liittyvät toisiinsa, tieteen kokonaisuudesta puhumattakaan. Tiedettä ei ohjaa järki, vaan päinvastoin siitä on tullut mekaanisesti toimiva koneisto.
Kriisissä tieteen maailmankuva on paitsi pirstaleinen, myös yksipuolinen. Tieteellinen, objektiivinen totuus koskee ainoastaan tosiasioiden osoittamista. Tässä ei sellaisenaan ole mitään vikaa, mutta kriisiä ylläpitää ja syventää tämän ymmärtäminen normatiivisesti väitteenä, että kaiken myös tulisi olla tosiasiallista. Seurauksena on, että ”pelkkiin tosiasioihin keskittyneet tieteet tuottavat pelkkiin tosiasioihin keskittyneitä ihmisiä” (1).
Tieteiden yksipuolisesta maailmankuvasta muodostuu ihmisten käsitys maailmasta. Kulttuuriset ja inhimilliset merkitykset redusoidaan pois ja ihmisistä tulee tosiasioiden kanssa toimivia suorittajia. Tiede rajaa subjektiiviset kokemukset tutkimuskohteensa ulkopuolelle ja siksi ne lopulta unohdetaan tai jopa kielletään. Seurauksena ihmiset sokeutuvat aidoille ihmisyyteen ja elämän merkityksellisyyteen liittyville kysymyksille.
Mitä tieteen saavutukset lopulta ovat?
Tieteiltä siis puuttuu aito itseymmärrys, jonka takia ne ovat muuttuneet menetelmien hajanaiseksi kentäksi. Seurauksena onkin kasa kilpailevia ”reduktionismeja”: toiset korostavat biologian tai fysiikan perustavuutta, toiset haluavat palauttaa kaiken historiallisiksi ilmiöiksi tai yhteiskunnallisiksi kysymyksiksi.
Reduktionistinen asenne leviää kaikkialle inhimilliseen elämään siten, että merkitykset, normit ja arvot häviävät. Päästäksemme ulos tästä kriisistä meidän tulisi alistaa tieteet järjelle, siis oikeastaan filosofiselle tarkastelulle.
Filosofinen tarkastelu koskee tieteitä niiden historiallisessa jatkumossa ilman pyrkimystä redusoida eri tieteitä toisiinsa. Tieteen roolia on myös tarkasteltava ”elämismaailmassamme,” johon kuuluvat paitsi tieteen tulokset, myös kaikenlaiset käytännön tavoitteet, muut ihmiset, heidän tavoitteensa, huolensa ja työnsä. Elämismaailman tarkastelu paljastaa tieteellisen tiedon roolin kokemuksemme kokonaisuudessa.
Nimenomaan ”elämismaailman” käsite mahdollistaa erilaisten toisiinsa kytkeytyvien tieteellisten tehtävänasettelujen arvioinnin (1). Tieteen saavutukset ovat elämismaailman kuuluvia rakennelmia, joita tutkijat ovat yhdessä aiempien saavutusten varaan rakentaneet pyrkien kuvaamaan objektiivista todellisuutta.
Tieteentekijät ovat kehollisia ihmisiä, jotka elävät samassa esitieteellisessä maailmassa kuin me muutkin. Heidän toimintansa ja teoreettiset ideaalinsa kuuluvat elämismaailmaan, jossa he pyrkivät yhdessä muiden kanssa saavuttamaan tieteen päämääriä.
Elämismaailman kokemuksemme ovat välittömiä toisin kuin ”kokemuksemme” objektiivisesta tieteellisestä todellisuudesta. Esimerkiksi fyysikon havaitsemat mittaustulokset ovat välittömiä kokemuksia. Nämä elämismaailman välittömät kokemukset muodostavat perustan sille, mikä tieteessä osoitetaan olevan objektiivisesti totta.
Medikalisaatio on tieteen yksipuolistumista
Husserlin kuvaama tieteen kriisi vaikuttaa syventyneen Husserlin kuoleman jälkeen. Erikoistumisen ja monimutkaistumisen ja kehittyvien teknisten apuvälineiden takia tieteet vaikuttavat nykyään erittäinkin pirstaleisilta ja vaikeasti hallittavissa olevilta. Vaikka tieteellinen tieto ja taito ovat suunnattomasti lisänneet materiaalista hyvinvointiamme, maailman kokonaisvaltainen rationaalinen ymmärtäminen tuntuu mahdottomalta.
Tieteelle ominainen yksipuolistuminen ilmenee esimerkiksi medikalisaatiossa, jossa kaikki inhimillisen elämän kriisit, käännekohdat tai merkitystyhjiöt muunnetaan sairauksiksi. Yhden tieteenalan tuottamat faktat korvaavat muut näkökulmat sekä ihmisen elämän ja merkitysten tarkastelun.
Husserlilla ei toki ollut näihin kysymyksiin yksinkertaista vastausta. Hänen vaatimaton ratkaisunsa oli palauttaa tieteet jälleen kokonaisvaltaisen tarkastelun alaisuuteen ja siten ottaa rationaalinen vastuu tilanteesta. Tieteitä on tarkasteltava niiden historiallisessa jatkumossa, jotta käsittäisimme mihin ne pystyvät, mitkä ovat niiden rajat ja miten ne liittyvät meidän elämismaailmaamme.
Mirja Hartimo
PhD, dosentti
Helsingin yliopiston tutkijakollegium
Kirjallisuutta
1 Husserl E. Die Krisis der europäischen Wissenschaften und die transzendentale Phänomenologie. Eine Einleitung in die phänomenologische Philosophie. Walter Biemel (toim). The Hague, Netherlands: Martinus Nijhoff, 1976. Lehtinen M (käännös). Eurooppalaisten tieteiden kriisi ja transsendentaalinen fenomenologia. Helsinki: Gaudeamus, 2012.
Kuva: Panthermedia
Julkaistu Lääkärilehdessä 24/2013
