Erilaiset asiantuntijaryhmät ovat usein pettyneitä siihen, kuinka media käsittelee heidän tekemisiään. Kaikilla aloilla on käytäntöjä, joita maallikot eivät tunne, ja jotka pintapuolisesti sanomalehdessä kuvailtuina saattavat vaikuttaa oudoilta. Ne on myös helppo esittää epäilyttävässä valossa.
Yleismedioiden ei tietenkään voi olettaa tuntevan jokaista erikoisalaa. Vaikka kaikesta mahdollisesta kirjoittamaan tottunut toimittaja olisikin huolellinen, oman erikoisosaamisen puuttuessa hän ei ehkä edes huomaa, missä kohtaa olisi tarvinnut lisätietoa.
Itse olen moneen kertaan ärsyyntynyt vaikkapa siitä, kuinka skandaalinkäryisinä tiedemaailman julkaisukäytännöt saatetaan esittää mediassa. Eräässä suuressa päivälehdessä korostettiin väärinkäytöksistä epäillyn tutkijan lähetelleen tutkimusartikkeliaan moneen eri lehteen ennen kuin se suostuttiin julkaisemaan. Tapa on täysin tieteen pelisääntöjen mukainen ja jokaiselle tutkimustyötä tehneelle täysin tuttu juttu. Toimittaja ilmeisesti peilasi asiaa tuntemaansa journalistiseen julkaisumaailmaan ja koki yksityiskohdan epäilyttäväksi.
Moni lääkäri ja lääketieteen maailmaa tunteva hermostui tavasta, jolla Helsingin Sanomat kertoi helmikuun loppupuolella lääketeollisuuden ja lääkäreiden yhteistyöstä. Kaikki mikä liikkui lääkefirmoista lääkäreiden suuntaan paiskattiin samaan nippuun – niin apurahat, koulutus kuin palkkiot tehdystä tutkimuksesta. Mekanismien ymmärrys ja niiden avaaminen puuttuivat.
Toimittajilta unohtui kokonaan esimerkiksi sen pohtiminen, että lääkkeet ovat lääkäreiden työkaluja ja niiden käyttämiseen pitää kouluttaa. Miksi lääkkeiden valmistajat eivät olisi velvollisia kouluttamaan lääkäreitä? Tai miksi juuri lääketeollisuudelta tulevat apurahat olisivat epäilyttäviä?
Toimittajien tiedonpuutteesta valittavat usein myös oikeusoppineet. Rikosuutisointi johtaa helposti kiihtyneeseen keskusteluun sosiaalisessa mediassa. Perinteisesti ainakin raiskauksista jaetut tuomiot ovat keskustelijoiden mielestä liian pieniä. Yksittäisen rikoksen yksityiskohtia ei aina voi lehdessä kertoa, mutta hyvin taustoitetussa uutisessa voitaisiin hyvin tuoda ilmi vaikkapa se seikka, että lakikielen ”raiskaus” ei ole sama asia kuin arkikielemme aika yksiulotteinen kuva raiskauksesta. Tarkka toimittaja tekisi nämä erot selviksi.
Mitä asiantuntijat – vaikkapa juuri tieteentekijät, lääkärit ja oikeustieteilijät – voisivat tehdä, jotta julkinen ymmärrys alan sisäisistä mekanismeista kasvaisi? Ei kai siihen ole mitään muuta oikotietä kuin ahkera mekanismeista kertominen.
On varmaan monenlaisia syitä, miksi niistä puhuminen ei ole tuntunut mukavalta. Mitä enemmän väärinkäsityksiä ja tietenkin myös tapahtuneita vääryyksiä asiaan liittyy, sitä tulenaremmaksi aihe on muuttunut – ja sitä vähemmän siitä tekee mieli puhua. Ikävä noidankehä on valmis.
Media kertoo liian paljon vain lopputuloksista. Uutisia ovat tutkimustulokset, annetut tuomiot tai vaikkapa rokote, joka altisti narkolepsialle. Mekanismit lopputulosten taustalla eivät yleensä ole uutisia, mikä pahimmillaan johtaa siihen, että suuri yleisö näkee tieteen vain kokoelmana ristiriitaisia johtopäätöksiä, lääketieteen bisneksen puudelina ja tuomarit normaalia oikeustajua halveksivina sananvääntelijöinä.
Asiantuntijoiden pitäisi itse muistaa pitää näkyvissä työ lopputulosten takana. Lääketiedekin koostuu valinnoista, virheistä, onnistumisista, turhista yrityksistä, vaihtoehdoista ja niiden puutteesta, eri työnkuvien arkipäivästä. Pitäisi jaksaa avata sitä, kuinka rokotteita testataan ja miksi, miksei tutkimusartikkeli mene aina ensimmäiseen lehteen ja mitä mikin ammattitermi tarkoittaa.
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on kirjailija, joka väitteli aikoinaan perinnöllisyystieteestä.
Kolumni Lääkärilehdestä 13/2017.
