Viime aikoina ylivireyden käsite on piirtynyt verkkokalvoille useasta eri suunnasta. Samanaikaisesti keskustellaan keskushermoston herkistymisestä, ja se yhdistetään lukuisiin oireisiin ja oirekuviin kuten krooniseen kipuun, toiminnalliseen oireiluun, migreeniin ja paniikkioireistoon.
Ylivireyden kokemus ei ole välttämättä yksi yhteen sama asia kuin keskushermoston herkistyminen, mutta sukulaissuhde ilmiöillä varmasti on.
Ylivireys ruokkii keskushermoston herkistymistä ja todennäköisesti myös toisinpäin. Mielenkiintoista on, että usea kuntoutuksessa kohtaamani asiakas kokee ylivireyden omaa vointia erinomaisesti kuvaavaksi termiksi, kun nostan sen kysyttäessä esille.
"Ylivireydessä on se mukava puoli, ettei termi ole ainakaan suoralta kädeltä medikalisoiva eikä kyseessä ole sairaus."
Ylivireydessä on se mukava puoli, ettei termi ole ainakaan suoralta kädeltä medikalisoiva eikä kyseessä ole sairaus.
Toisaalta se tekee ilmiön samanaikaisesti lääkärille hankalaksi, koska takuuvarmoja diagnostisia kriteerejä ei löydy eikä tietenkään Käypä hoito -suosituksia.
Mielenkiintoinen taulukko
Mayo-klinikan lääkäreiden kirjoittama muutaman vuoden takainen artikkeli keskushermoston herkistymisestä (CSS, central sensitization syndrome) on mielenkiintoista luettavaa. Etenkin sen reilut viisikymmentä diagnoosia sisältävä taulukko. Kyseiset diagnoosit viittaavat keskushermoston liiallisiin kierroksiin. Kun listaa tavaa kuntoutuslääkärinä, tulee helposti siihen lopputulemaan, että monet tapaamani asiakkaat saattavat kärsiä ilmiöstä.
Taulukossa ovat mukana kaikki toiminnalliset häiriöt mutta myös liuta muita sairauksia kuten migreeni, alaselkäkipu, tension päänsärky, EDS, hypogonadismi, Menieren tauti ja Sjögrenin tauti. Mielenterveyden häiriöistä listalla ovat masennus, kaksisuuntainen mielialahäiriö, paniikkihäiriö, PTSD ja ahdistuneisuus. Käytännön kokemuksen perusteella myös epävakauteen liittyy kehollista reagointia.
Listalla on lisäksi useita diagnooseja, jotka potilaan itse tekemänä viittaavat keskushermoston herkistymiseen. Näitä ovat mm. kilpirauhassairaus, porfyria, immuunipuutos, hypoglykemia, krooninen borrelioosi sekä erilaiset allergiat ja muut yliherkkyydet kuten laaja-alaiset lääkeyliherkkyydet. Artikkeli on Yhdysvalloissa kirjoitettu, mutta tarttumapintaa sillä on selvästi yli kulttuurirajojen.
Toisaalta tässä korostuu samanaikaisesti CSS-käsitteen ongelma. Jos jokin ilmiö on liian yleinen, sen selitysarvo heikkenee.
Omassa työssäni (kuntoutuksessa) kroonisen oireilun, erilaisen sekamuotoisen ahdistuksen ja masennuksen ja moninaisen ahdingon välimaastossa ylivireyttä ja keskushermoston sensitisaatiota tuntuu esiintyvän tavanomaista enemmän.
Väkisinkin tulee mieleen 1800-lopun ilmiö, neurastenia, joka leipoi sisäänsä sen aikaisen oireilun kirjon. Neurologisesta aivosairaudesta puhuttiin muuten silloinkin, tosin selitysmalli oli erilainen. Tuolloin maailman muuttuminen ja mullistukset kuluttivat ”aivoenergiaa”, mikä johti erilaiseen oireiluun ja väsymykseen.
Neurastenia paisui lopulta niin laajaksi ilmiöksi, että kuka tahansa olisi voinut saada sen. Lopulta se jakaantui erilaisiksi neurooseiksi ja toiminnallisiksi oirekuviksi. Ja varmasti neurasteniaa potevien joukossa oli myös sellaisia potilaita, joilla nykytiedon valossa olisi diagnosoitu jokin endokrinologinen tai neurologinen sairaus.
Uudet käsitteet auttavat ymmärtämään
Uudet käsitteet ja jäsennykset voivat kuitenkin auttaa lääkäriä ymmärtämään laaja-alaista oireilua, ja onnistuneen psykoedukaation keinoin myös potilas/asiakas voi oppia kuuntelemaan omaa kehoaan ja tulkitsemaan omaa jaksamistaan uudella tavalla.
Vaikeasti hahmotettavien, laaja-alaisesti oireilevien asiakkaiden ja lääkäreiden kohtaamisesta tulisi taatusti paljon miellyttävämpää molemmille osapuolille, jos he jakaisivat saman suht neutraalin, ei-syyllistävän ja selkeän selitysmallin oireilun taustoista.
CSS:n neurofysiologisia ja endokrinologisia taustatekijöitä on tutkittu ahkerasti.
Mayo-klinikan artikkelin mukaan keskushermoston herkistyminen on todistettu mm. fMRI- ja PET-kuvantamalla sekä neurofysiologisin mittauksin. Aivojen ja kehon yhteyksissä on siis häiriötä, ylireagointia ja ylitulkintaa. Esimerkiksi kivusta puhuttaessa käytännön esimerkkejä ovat allodynia ja hyperalgesia.
Itseäni kiinnostaa se mikä korostaa ylivireyttä nykymaailmassa. Joidenkin aivot voivat olla rakenteeltaan valmiiksi herkkiä reagoimaan, mutta ulkopuolinen todellisuuskin muuttuu huimaa vauhtia. Teknologiset muutokset, tietotekniikan kehittyminen, työn vaatimusten muuttuminen ja esimerkiksi sosiaalinen media taustoittavat ilmiötä. Nykyhetkessä elämme lisäksi pandemian jälkimaininkeja ja koemme Ukrainan sotaa.
Lääkärin vaikutusmahdollisuudet ”kulttuuriseen ylivireyteen” ovat tietenkin vähissä, mutta potilaan arvostavaa kohtaamista voimme aina harjoitella. Aikaa siihen ei ole välttämättä kiireen keskellä tarpeeksi.
Mayo-klinikan tekemässä tutkimuksessa 12 tunnin psykoedukatiivinen opetussessio ilmiön taustoista ja mekanismeista ja niihin vaikuttamisesta kohensi 12 kuukauden seurannassa merkitsevästi tutkimukseen osallistuneiden elämänlaatua, vähensi oireita ja kohensi toimintakykyä. Nuori ikä ja korkea koulutustaso paransivat tuloksia entisestään.
12 tunnin panostus vaikkapa kymmenen henkilön ryhmälle ei vaatisi liikaa resursseja nykyterveydenhuollossakaan – sehän on vain reilu tunti asiakasta kohti!
Vaikka suhtaudun jossain määrin kriittisesti ylivireyden medikalisointiin, me lääkärit tarvitsemme kuitenkin diagnostisia jäsennyksiä, seuloja, selkeyttä, ohjeita ja sitä kautta tutkittuja interventioita.
Standardoitu lyhyt-psykoedukaatio voisi olla näppärä väline käytännön arkeen. Lisäksi meillä on enenevästi koulutettuja psykofyysisiä fysioterapeutteja, joiden käytännönläheinen apu on ollut monelle ylivireydestä kärsivälle asiakkaalleni oleellinen ja tärkeä.
Jari Turunen
Kirjoittaja on kuntoutuslääkäri, joka on ollut kehittämässä lukuisia ammatillisen kuntoutuksen palveluja ja joka on kiinnostunut oirekuvien historiasta.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Lääkärilehden verkkosivuilla.
