”Lääketiede on edistynyt niin valtavasti, että tuskin on tervettä ihmistä enää jäljellä.”
– Aldous Huxley
Lääketieteen kyky auttaa sairaita on kasvanut huimasti, mutta lisääntyvästi vahingoitamme terveitä tekemällä heistä sairaita. Lääketieteen johtavat julkaisusarjat, erityisesti BMJ (Too Much Medicine) ja JAMA Internal Medicine (Less is More), ovat olleet uranuurtajia julkaistessaan artikkeleja, jotka ovat kiistatta osoittaneet ylidiagnostiikan ja ylihoidon olemassaolon.
Terveyden ja sairauden häilyvä raja altistaa ylidiagnostiikalle. Yhden määritelmän mukaan ylidiagnostiikka tarkoittaa sitä, että diagnosoidaan sairaus, joka ei olisi koskaan aiheuttanut oireita tai lyhentänyt elinikää. Se ei siis ole väärä positiivinen testitulos. Diagnoosista ei vain ole potilaalle hyötyä, vaikka se on tehty normien mukaisesti oikein. Medikalisaatio on sille läheinen käsite; siinä lääketiede laajenee aiemmin ei-lääketieteellisinä pidetyille alueille.
Yleisen käsityksen mukaan ”ehkäisy on parempi kuin hoito” ja ”parempi katsoa kuin katua”. Laajat systemaattiset katsaukset selvittivät kliinikoiden (ja potilaiden) käsityksiä hoidoista, seulonnoista ja testeistä, ja niiden mukaan haittoja useammin aliarvioitiin kuin yliarvioitiin ja hyötyjä useammin yliarvioitiin kuin aliarvioitiin. Kun lääkäreitä ei ”rangaista” ylidiagnostiikasta, mutta näin voidaan tehdä havaitsemattomista diagnooseista (alidiagnostiikka), on maaperä hedelmällinen ylidiagnostiikalle.
Ylidiagnostiikan taustalla on myös kehittyvät kuvantamis- ja muut diagnostiset tutkimukset. Tarkemmat menetelmät havaitsevat entistä pienempiä muutoksia, kuten hyvin pienen keuhkoveritulpan tai kasvaimen. Potilaat – usein median luoman hypen ansiosta – haluavat aiempaa enemmän ”tarkempia tutkimuksia”. Lisääntyvät löydökset laskevat kynnystä lisätutkimiseen, koska tulee vaikutelma, että se kannattaa. Alidiagnosoinnin pelko kasvaa, ja näin on syntynyt defensiivisen lääketieteen kehä. Terveydenhuollon kaupallistuminen lisää ilmiötä entisestään.
Hoitosuositukset usein laajentavat sairauden käsitettä. Tuoreen tutkimuksen mukaan yksikään suositus ei arvioinut sairauden käsitteen laajentamisen haittoja. Merkittäviä kaupallisia sidonnaisuuksia oli 75 %:lla suositusten laatijoista; Suomessakin hoitosuositusryhmien puheenjohtajista niitä oli kahdella kolmesta, jäsenistä puolella. Laajentumisesta on esimerkkejä useilta aloilta: ADHD, osteoporoosi, polykystiset munasarjat, sydäninfarkti. Hoidon absoluuttinen hyöty lisääntyy taudin vaikeutuessa. Sairauden käsitteen laajentuessa lieviin tapauksiin yhä useampi saa hoidosta todennäköisemmin haittaa kuin hyötyä, sillä haitat pysyvät suunnilleen samoina. Huoli on tiedostettu: vastikään julkaistiin ohjeistus sairauden rajojen muokkaukseen.
Ylidiagnostiikalla on monia kielteisiä vaikutuksia. Kun terve diagnosoidaan sairaaksi, turha diagnoosi voi aiheuttaa huolta ja johtaa turhiin tutkimuksiin ja hoitoihin. Tämä sitoo resursseja, jolloin hoitoja kipeimmin tarvitsevien hoito viivästyy. Ylidiagnostiikka kasvattaa myös terveydenhuollon kokonaiskuluja.
Koska ylidiagnostiikka johtuu monesta tekijästä (Liitekuvio sähköisessä versiossa), myös ratkaisut vaativat useita keinoja. Tavoitteena ei tule olla mahdollisimman varhainen, vaan oikea-aikainen diagnosointi. Sekä lääkärien että potilaiden tulisi tiedostaa liiallisen lääketieteen vaarat.
Kuuntele myös Kari Tikkisen haastattelu.
Kari A. O. Tikkinen
Suomen Akatemian kliininen tutkija ja urologiaan erikoistuva lääkäri
kliinisen epidemiologian dosentti
HYKS, urologian klinikka ja Helsingin yliopisto, kansanterveystieteen laitos
Kirjoitus on julkaistu Lääkärilehden numerossa 50–52/2017.
