Kukapa ei nauttisi siitä, kun saa välillä olla ihan yksin omissa oloissaan. Yksinäiset hetket ovat joillekin luovuuden lähde, toisille suorastaan henkireikä kiireisessä maailmassa. Mutta entä jos ihminen jää yksin tahtomattaan?
Joku saatetaan sysätä porukan ulkopuolelle koulussa, ystäväpiirissä tai työpaikalla. Yksin asuva vanhus voi unohtua kaikilta muilta paitsi kiireiseltä kotipalvelulta. Jos yksinäisyys jatkuu jatkumistaan, ihminen kokee kadottaneensa tien takaisin muiden pariin. Sellainen yksinäisyys ei merkitse vapautta ja iloista irtiottoa sosiaalisesta hälinästä, vaan kääntyy jäytävän tuskalliseksi kokemukseksi.
Länsimaissa arviolta 20–40 % aikuisista tuntee yksinäisyyttä. Jopa 5 %:lla yksinäisyys on jatkuva tai pysyvä olotila. Suomessa tämä on siis kuusinumeroinen määrä ihmisiä, jotakuinkin saman verran kuin vähintään keskivaikeasta masennuksesta kärsiviä. Myytti synkkiä ajatuksia yksin hautovasta suomalaisesta elää vahvana, mutta yksinäisyys ei täällä ole juuri yleisempää kuin muualla. Koettu yksinäisyys näyttää aikasarjojen mukaan meillä jopa hieman vähentyneen 1990-luvun jälkeen. Joka tapauksessa yksinäisyys on iso ongelma.
Sosiaalisten kontaktien vähyys on vanhastaan tiedetty terveysriskiksi. Uudemmat sosiaalisen neurotieteen tutkimukset viittaavat siihen, että erityisen vahingollista on äärimmäinen yksinäisyyden kokemus. Tutkimuksissa yksinäisyys on yhdistetty moniin eri sairauksiin ja tiloihin. Mielenterveys- ja päihdeongelmien lisäksi näyttöä on muun muassa metabolisista häiriöistä, sydän- ja verisuonitaudeista sekä muistisairauksista.
Yksinäisyyttä voi verrata janoon, nälkään ja kipuun. Ne ovat stressitiloja, jotka aktivoivat toimimaan. Jano pitää sammuttaa, täytyy etsiä syötävää, kipua on yritettävä lievittää, ihmisellä on ikävä toisen luo. Elimistöllä on tunnetusti käytössään fysiologisia mekanismeja, jotka auttavat lyhytkestoisen kriisin yli. Verenpaineen nousu sekä muutokset immuuni- ja stressihormonitasoissa ovat esimerkkejä. Laajassa Whitehall II -seurantatutkimuksessa yksinäisyyttä kokevilla todettiin voimakkaampia säätelyjärjestelmien stressireaktioita kuin muilla. Pitkään jatkuessaan tasapainottavat reaktiot muuttuvat haitallisiksi. Keskeinen elin sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ovat tietysti aivot. Teoriassa siis keskushermosto on erityisen altis pitkittyneen yksinäisyyden aiheuttamille vaurioille, ja tästä on saatu eläinmalleista näyttöäkin.
Aika ajoin median kohuotsikoista saa lukea kuinka ”Yksinäisyys tappaa”. Lukijaa neuvotaan ”unohtamaan ylipaino ja tupakka, sillä yksinäisyys on vaarallisempaa”. Nämä ovat melkoisia yksinkertaistuksia. Varsinkin ikääntyneiden yksinäisten ihmisten lisääntynyt kuolemanriski vaikuttaa kyllä todelliselta tuoreen epidemiologisen näytön perusteella. Yksinäisyyttä ei kuitenkaan pidä rinnastaa muihin tunnettuihin riskitekijöihin, kuten tupakointiin, vaikka se usein kulkeekin niiden kanssa käsi kädessä. Kyseessä on hyvin monisyinen ja haastava ongelmakimppu.
Voiko yksinäisyyttä sitten pitää sairautena? Liika medikalisointi tuskin auttaa yksinäistä. Lääkärillä voi silti olla iso rooli moniammatillisessa yhteistyössä silloin, kun potilaan elämää näyttävät leimaavan yksinäisyyden kokemukset. Jatkossa sopii toivoa, että maakuntien sote-vastaavat muistavat maan hiljaisia eli heitä, jotka katosivat muiden silmistä. Parhaimmillaan integroidut sote-palvelut voivat tarjota kelpo työkaluja yksinäisyyteen liittyviin ongelmiin.
Jussi Kauhanen
LT, MPH, kansanterveystieteen professori
Itä-Suomen yliopisto
Kirjoitus on julkaistu Lääkärilehdessä 21/2017.
